Tyhjää kävelemässä – Karhunkierros 2014

Marraskuun alkuun Anu teki jotain ennenkuulumatonta, vaelsi.

Perjantaisena keskipäivänä lentokone laskeutui Ouluun. Siitä kohti keskustaa treffaamaan vaelluskaveri Tarjan kanssa. Auton nokka osoittamaan Kuusamoa kohti ja menoksi. Tiet oli täynnä poroja mutta siitä huolimatta kerkesimme 16:40 lähtevään bussiin, joka veisi meidät Karhunkierroksen alkulähteelle.

Rinkat selkään, ledit otsaan ja matkaan. Sää suosi pienellä pakkasella, hetki sitten satanut lumi oli sulanut ja tilalla oli pienen pieni valkoinen lumikerros. Meidän reissu starttasi Ristikallion parkkipaikalta. Pimeällä etenemistä helpotti pieni lumikerros polulla. Sen kun seurasi valkoista nauhaa. Maisemat oli ainakin joen äänistä päätellen komeat. Noin kaksi tuntia oli kulunut kun saavuttiin Taivalkönkään autiotuvalle. Vieressä jylisi koski ja jotain pientä käsitystä onnistui pimeässä saamaan siitä, että sinne ei kannata tipahtaa. Onnistuttiin ensikertalaisiksi erinomaisesti tulen teon kanssa. Illalliseksi taisi olla meksikonpataa. Parasta meksikonpataa ikinä.

Ei jaksettu pitää kipinävuoroja, joten jossain vaiheessa tuli lakkasi lämmittämästä. Ensimmäisenä yönä ei oikein uni maistunut. Tai olisi maistunut mutta sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Syyllinen oli luultavasti joko lämmike-Stroh tai punaviinilasillinen. Tiedä häntä, mutta nukkumista en varmaan neljää tuntia enempää harrastanut. Aamulla herätessä olisi hetkellisesti tehnyt mieli kääntää kylkeä. Onneksi kampesin itseni ylös, sillä aamu oli aivan upea. Pientä pakkasta edelleen ja aurinko paistoi. Saatiin kyhättyä tuli toisen onnistuneen kerran. Laitettiin puurot tulille ja kaffet porisemaan.

Yöllä oli käynyt vieraita. Nälkäinen vieras oli kajonnut kahteen pähkinäpussiin, sekä pähkinäsuklaaseen. Tarkan maun hiiri. Sahattiin muutamat polttopuut lisää seuraaville yöpyjille ja jatkettiin matkaa yhdeksän aikaan.

Nam, sanoi hiiri.

Toisen vaelluspäivän missio oli kävellä niin pitkälle kuin jaksetaan. Ensimmäinen virallinen tauko pidettiin Oulangan luontokeskuksessa, jossa hörpättiin kahvit ja täytettiin vesipullot.

Tosi erähenkinen vaellusselfie

Matka eteni ja maisemia riitti. Heti kakkospäivän alkuun sain vaelluksellisen ahaa-elämyksen: rinkan vyötärölle tarkoitettu remmi ei ole koriste, vaan sitä kannattaa käyttää. Jo helpotti kummasti yläselän kivut. No pistetään tämmöiset vaikka helsinkiläisyyden piikkiin. Hirveän hämmentävää ja ehkä jopa vähän hävettävää oli tajuta, etten ole koskaan ollut ihan oikeasti vaeltamassa. Niin kuin yön yli. Koko Suomi on kyllä käyty läpi suunnistus ja muilla reissuilla ja kuvittelin olevani tosi kova eräjorma, mutta totuus oli toinen. Olen kaupunkilainen, joka ei osaa laittaa edes rinkkaa kiinni, saati pakata sinne rinkkaan oikeita asioita. Vaihtovaatteita kyllä löytyi, mutta ihan turhaan. Vaihdoin kolmen päivän aikana ainoastaan sukat.

Päiviteltiin noin 50 kertaa sitä, kuinka hyvät säät meidän reissuviikonlopulle osui. Paljon mahdollista että toisissa olosuhteissa ensimmäinen vaelluskokemus olisi voinut jäädä myös viimeiseksi.

Jostain syystä en ole aikaisemmin innostunut vaellusajatuksesta. Luonnossa on tullut aina puuhailtua jos jonkinlaista, mutta vaeltaminen ajatuksena on tuntunut jotenkin mahdottomalta. Mielikuvissa vaeltaminen oli raskasta raahustamista tonnin painava rinkka selässä. Eteneminen on hidasta ja puuduttavaa. Kohta pitää pystyttää teltta. Kaikki ötökät on kimpussa. Vettä sataa ja kamat kastuu. Odottaa vain pääsyä omaan sänkyyn. No nyt nämä täysin perusteettomat ajatukset on pyyhitty pois.

Kaupunkilainen ratkaisu kahviongelmaan: Purista kapseli rikki, ravista ja kahvi on valmis. Fail! Koko paketti siinä räjähti.

Vaeltaminen on sikakivaa! Toki hyvät varusteet ja mahtava seura auttavat paljon. Vähän niin kuin ensimmäinen swimrun-kokemus. Hymyilytti koko ajan ja pää jollain mystisellä tavalla tyhjeni kaikesta ylimääräisestä. Ei ollut elämällä muuta merkitystä kuin kävellä eteenpäin, syödä ja nukkua välillä. Rentouttavaa.

Auringonlasku kesti ihanan kauan. Tässä vaiheessa vasta tajusimme pysähtyä ja hiljentyä täysin. Oli aivan hiljaista. Ihan älytön tunne. Etelä-Suomesta ei mistään löydy sellaista hiljaisuutta. Ei tuullut, ei lentänyt koneita yli, ei kuulunut kaukaista moottoritietä. Täysi hiljaisuus.

Yhden ruokatauon ja toisen kahvi- ja välipalatauon taktiikalla hoideltiin toisen päivän tankkaus. Jussinkämpällä kahvitauon aikana tuli hämärä. Kodan ja kolmannen kerran onnistuneesti syttyneen tulen lämmöstä lähteminen kylmään ja pimeään tuntui ensin hieman raskaalta. Tunne oli kuitenkin pian unohdettu kun päästiin liikkeelle. Tosi nopeasti tulee lämmin kun painaa vain menemään ja kohta sai taas vähentää vaatetta. Ledien valossa taivallettiin kohti Kitkanjokea ja oli muuten jännä mennä pimeässä hemmetin voimakkaan virtauksen vieressä ja miettiä että mihinköhän kauas sitä päätyisi jos sinne humpsahtaisi. Varmaan johonkin tuonelan huudeille. Saavuttiin Pienelle Karhunkierrokselle ja arvottiin hetki että mihin suuntaan kiertäminen sisältäisi vähemmän nousua. No onnistuttiin valitsemaan se reitti jonka alkuun rykäistiin jäätävä määrä portaita näköalapaikalle. Vähän oli tosiaan pimeää tähän aikaan, mutta lamput sammuttamalla ja pimeään totuttua alkoi olla aika hienon näköistä. Tähtikirkasta ja jylhää. Jatkettiin Pientä Karhunkierrosta ja saavuttiin toisen yön autiotuvalle. Ovi auki ja mitä! Ihmisiä! Koko reissun aikana ei ole näkynyt kuin kourallinen ihmisiä ja nyt kolmen veljeksen sarja oli löytänyt tiensä meidän autiotuvalle. Tupa oli erittäin hyvin lämmitetty. Ihan mukava yllätys ettei tarvinnut ryhtyä lämmityspuuhiin vaan sai keskittyä ruoan syömiseen. Illalliseksi oli jonkin sortin lihaa ja pastaa höystettynä mozzarellalla ja pohjaanpalolla, ruokajuomaksi punaviiniä ja jälkiruoaksi hunajamelonia sekä suklaata. Jos vaelluseväät on oikeasti näin hyviä, niin kyllä vähän harmittaa etten ole aikaisemmin tällaista hupia keksinyt. Yö oli kuuma (ja sillä ei ollut mitään tekemistä näiden veljesten kanssa). Tai no sen verran että hyvin olivat miehet saaneet tupaan lämpöä. Jaettiin kipinävuorot vaikka vähän toivottiin että herrasmiehet, jotka olivat vaeltaneet 4km, olisivat hoidelleet kipinän meidän puolesta, jotka vaelsimme 40km. 01:00-02:00 tuijotin tiukasti liekkeihin ja vaalin niitä parhaani mukaan. Kerran meinasin tuhota kaiken ja aiheuttaa hypotermiaa, mutta onneksi liekit elpyivät. Toisena yönä ei unisaldo hirveästi parantunut. Kolmisen tuntia taisin torkkua ja aamulla olo oli huikean sekava. Aamupala oli kuitenkin jälleen erinomainen ja tiskauskin lähestulkoon onnistui. Ensimmäisellä yrittämällä heitin trangian kattilan huuhteluvesineen päivineen jorpakkoon. Lipesi ja lensi kuin hidastetussa filmissä. Melkein näki elämän vilisevän silmien edessä nälkäkuoleman lähestyessä. Onneksi virtaukset olivat suotuisat ja kattila lipui kohti rantaa. Harjanvarsi hoiteli viimeisen silauksen ja kattila saatiin turvaan.

Viimeiselle vaelluspäivälle saatiin talvi. Pakkanen oli hieman lauhtunut ja lunta alkoi sadella. Jotenkin omaan korvaan on aikaisemmin kuulostanut hieman kliseiseltä ihmisten jollotus luonnon rentouttavasta vaikutuksesta. Vaikka luonnossa liikkuminen onkin ollut itselle aina tärkeää ja vaikka pitkät hiihtolenkit pohjoisessa on jotain aivan parasta, itse kuitenkin usein koitan paahtaa pää kolmantena jalkana suunnistuskisoissa, eikä siinä paljon imetä energiaa maisemista.  Tällainen täysin "merkityksetön", paikallisittain tyhjän käveleminen, on kyllä nyt saanut minusta uuden uhrin.

Sunnuntaille jäi taivallettavaa 23km, josta viimeinen 10km oli enemmän tai vähemmän nousua ja laskua. Kesätakamus 2015 projekti on siis alkanut. Rukan laskettelurinteiden valot vilahtelivat vähän väliä luoden uskoa, että selviämme reitiltä joskus pois. Kilometrien vähentyessä olo oli miltei haikea. Kokemus oli niin kertakaikkisen hieno, ettei sitä olisi halunnut päättää. Jäipähän intoa seuraavillekin kerroille.

Rukalle palattuamme laskettelijat olivat jo täydessä touhussa rinteillä ja täysi talvi oli päällä. Heti Karhunkierroksen virallisen lopetuksen jälkeen tuli vilu. On sillä maaliviivalla vaan näköjään näissäkin tapauksissa jännä vaikutus. Äkkiä vaihtamaan kamppeet, ihan jääkalikoina autoon istumaan ja penkinlämmittimet täysille. Siinä sitten hytisten ihmeteltiin että mitä tuli äsken tehtyä. Onko mahdollista että kolme päivää painettiin into piukassa vaelluksella ja nyt istutaan lämpimässä autossa ihan jäässä? Kyllä me taidettiin vaeltaa. Kolme päivää ja 72 km. Ihan kelpo viikonloppu.