Finntriathlon Vierumäki 2014

Ja lisää kisaa putkeen. Nyt oli vuorossa melkein olympiamatkan kisat Vierumäellä. Sää vaihteeksi suosi ja ehkä ekaa kertaa tänä kesänä joutui levittämään itseensä ainetta, jota myös aurinkorasvaksi kutsutaan. (Se on sellaista mikä suojaa ihoa kun taivaalla näkyy semmoinen valoilmiö nimeltä aurinko.) Muutenkin puitteet oli kohdillaan. Meidän naisten kilpasarjassa starttasi 30 osallistujaa ja yhteensä ekaa kertaa järjestettävä kisa keräsi noin 200 osallistujaa. Hirveesti tuttuja naamoja tuli kisapaikalla vastaan ja reitillä oli taas hyvä meno kilpailijoiden ja kannustajien kesken.

Uinti (950m) tapahtui mukavan viileässä ja kirkkaassa Valk"järvessä" ja kun kaikki 200 atleettia laitetaan pieneen lätäkköön samaan aikaan, niin lihamyllyksihän se muuttuu ja vedenpinta nousee parilla metrillä. Hyvää treeniä mahdollisia tulevia massalähtöjä ajatellen.

Anu: Uskalsin ekaa kertaa sitten ihka ensimmäisen triathlonini jälkeen ottaa oman lähtöpaikan vähän keskivertoa edempää. Tappeluksihan se silti meni, mutta vettä en hörppinyt enkä panikoinut, vaan puskin itsekkäästi kaikennäköisten ruumiinosien keskellä ja raivasin tietä vieläkin paremmille sijoille. Uinti siis lyhyesti sanottuna meni ihan överisti yli odotusten ja oli lopulta kaikista kolmesta lajista se paras. Hämmentävää miten kolme vuotta sitten kuitenkin aloitin uinnin kanssa lähes nollasta. Uintiin meni aikaa 16:24 ja oman sarjan naisista nousin vedestä kuudentena.

Jenni-Julia:Kävin tsekkaamassa uintipaikan ja T1-siirtymän jo kisa-aamuna ja odotin uintiosuutta hieman kauhunsekaisin tuntein - pieni lammikko, 2 kierrosta, 200 uimaria ja vaihtoreitillä ISO ylämäki. Otin tavoitteeksi lähinnä selviytyä uinnista ja vaihdosta hengissä. Lähdössä kilpailuvietti kuitenkin iski ja sijoitauduin rohkeasti porukan etujoukkoihin, koska totesin, että ohitusten tekeminen tulevassa lihasopassa olisi hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Toisaalta en halunnut myöskään tulla yliuiduksi... Ratkaisu osoittautui lopulta täysin oikeaksi. Uinti oli alusta loppuun saakka melkoista taistelua, vain noin viimeiset 300 m sain uida melko rauhassa. Oli melkoinen yllätys (niin olosuhteet kuin aiemmat uintisijoitukset huomioon ottaen), kun vaihtonousun aikana joku huusi "Hyvä! Oot kymmenen nopeimman naisen joukossa!". Ja tottahan se oli, nousin vedestä 8. naisena ajassa 17,03. Myös juoksu vaihtoalueelle sujui ihmeen kepeästi ja ohittelin matkalla hidastelevia miehiä.

Pyöräily (46km) toteutettiin neljänä kierroksena, jonka jokaisella neljällä suoralla oli vastatuuli...

Anu: Valitettavasti täytyy sanoa että pyöräily meni hyvin. Valitettavasti siksi että kaikki muut polkivat kuitenkin ohi. Ei toisaalta mitenkään yllättävää, koska pyöräkilometrit tänä vuonna on aika vähissä. Takapuoli oli toipunut viikon takaisesta Ratareidestä, mutta niska vihoitteli. Pyörän säädöt on kyllä ihan jollekin toiselle ihmiselle sopivat kuin minulle ja 46km oli ihan tarpeeksi. Aikaa meni 1:32:04 ja sijoitus sarjassa 15.

Jenni-Julia: Pyöräily meni niin kuin yleensä, eli vaikka itselle vauhti tuntuu kovalta, niin kohtahan sieltä tullaan jo paljon kovempaa ja kevyen näköisesti ohi. Aika 1:34:53 ja sijoitus sarjan 25. eivät päätä huimaa. Aikanaan kun triathlonin aloitin, en koskaan tullut ajatelleeksi että pyöräily olisi heikoin lajini, mutta niin se nyt näyttää vahvasti vain olevan. Ja jälleen (niin kuin viime kesänäkin) lupaan itselleni, että ensi kautta varten harjoittelen pyöräilyn kuntoon!

Juoksu (10,5km) ei ollut mikään ratajuoksu, vaan reittinä oli kaksi kierrosta golfkenttää ympäri. Pientä mäkeä oli tarjolla koko matkalle.

Anu: Ensimmäisen kahden kilometrin aikana en tuntenut juuri lainkaan jalkapohjia ja juoksu tuntui todella typerältä. Muita jalkojen osia tunsin sitten jalkapohjien edestä. Ajattelin vaan että jatka, jatka, on se ennenkin helpottanut jossain vaiheessa. Näitä pyörä-juoksu vaihtoharjoituksia ei ole ollut liikaa ohjelmassa joten ihan syystä sain kärsiä. Ensimmäisen kierroksen lopussa juoksu alkoi tuntua jo paremmalta, mutta vauhtia ei tainnut löytyä lisää. Juoksuaika oli 49:44 ja sillä ei voi kauheasti mehustella, mutta selkiä tuli vastaan ja sehän on tärkeintä. Jossain loppuvaiheessa alkoi tulla myös vilu, mikä tarkoittaa luultavasti sitä että enemmänkin olisi saanut tankata ja juoda kisan aikana.

Koko komeuteen meni aikaa 2:42.29 ja sijoitus oli 8. Ihan jees startti triathlonkaudelle.

Jenni-Julia: T2:lle tullessa olin älyttömä iloinen päästeessäni eroon pyörästä ja saadessani jatkaa jalan. Valitettavasti juoksukaan ei kulkenut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Lieneekö syynä sitten ollut viikon takainen ratareisi, rankka juoksureitti vai liian vähäinen energian tankkaaminen kisan aikana... Juoksun lopussa alkoi paleltaa aika rankasti, mikä saattaisi viitata energiavajaukseen. Jossain 7-8 km kohdalla tuntui jo siinä määrin pahalta, että aloin epäillä koko harrastuksen mielekkyyttä :D (Tiedättekö sen fiiliksen, kun maratonin lopussa vannot itsellesi, että et koskaan enää juokse maratonia, mutta nyt juoset loppuun asti? :D Tässä tuli hetken aikaa vähän samanlaisia ajatuksia pyöriteltyä.)

Loppuun sain näköjään jonkinlaisen kirin kuitenkin puristettua. Juoksuun kuluneeseen aikaan 54:18 en ole erityisen tyytyväinen. Loppuaika 2:50:53 ja sijoitus 13. ovat kuitenkin ihan hieno saavutus näillä eväillä. :)

Seuraavat triathlonkisat on kolmen viikon päästä Finntriathlon, jolloin suuntaamme Joroisiin. Ai niin ja sitä ennen päästään vielä Sveitsiin seikkailemaan swimrunkisoihin. Kiirettä pitää.

Ratareisi 2014

No huh. Pahoittelut jos tämän kirjoittaminen venyy. Takapuoli on niin hellänä, ettei tee paljon mieli istuskella koneen ääressä.

Kuva: Timo Kananoja

Kuva: Timo Kananoja

Mutta siis mikä ihme on Ratareisi? No Suomen ainoa ja paras 24h moottoriradalla järjestettävä pyöräilytapahtuma tietty! Tämän vuoden juhannusta ei tarvinnut sen kauempaa pohtia, vaan Pinkit Hylkeet pakkasivat auton täyteen pyörää, ruokaa ja vaatetta ja suuntasivat nokan kohti Alastaroa. Saavuttiin perille jo perjantai-illalla fiilistelemään kisatunnelmaa.

Pakkaus on taitolaji, jota me emme hallitse

Kuva: Timo Kananoja

Kuva: Timo Kananoja

Lauantai-aamu starttasi viileähkönä mutta ihan kivana pyöräilykelinä. Chipit kypäriin, vähän liikaa vaatetta päälle ja starttiviivalle. Tai ei ihan. Ensin piti roikkua hetki seurateltan liepeissä, jottei koko komeus olisi lähtenyt taivaan tuuliin. Lievää myötä- ja vastatuulta siis luvassa. Sitten viivalle ja lähtökäsky kävi. Seuraavien 24h aikana olisi tarkoitus kiertää hieman alta 3km rataa 100 kierrosta. Ensimmäisen kierroksen jälkeen olo oli kuin voittajalla ja tuntui siltä, että homma on jo lähes taputeltu. Kolmannen kierroksen jälkeen olo ei ollut enää ihan yhtä vakuuttunut.

Molemmat päästiin testailemaan oikein urakalla pyörien ominaisuuksia ja todettiin kumpikin että joko meidän ruumiinrakenteita ei ole luotu pyöräilyyn tai sitten pyörien säädöissä olisi parantamisen varaa. Alkuhuumassa pyörän selässä näitä pikkuvikoja ei heti havainnut, mutta kun oli aika pitää taukoa, kroppa ilmoitti aika selviä vastalauseita lajivalinnalle.

Kuva: Timo Kananoja

Joku muu olisi voinut harkita hieman kauemmin tällaiseen tapahtumaan ilmoittautumista sellaisena vuotena, jona on tarkoitus lähinnä uida ja juosta. Me ajateltiin ottaa kerralla menetetyt pyöräilykilometrit takaisin.

24h aikana käytiin kolme kertaa saunomassa (joista viimeisen jälkeen ei ollut enää radalle paluuta), kerran nukkumassa ja aika monta kertaa syömässä. Taktisesti tämä oli hyvin opettavainen kisa. Seuraavalla kerralla kannattaa joko a) lähteä matkaan hieman rauhallisemmin, jotta jaksaa painaa koko tavoitematkan ilman välikuolemia b) käydä alusta asti tauoilla useammin ja ennen kuin sille olisi edes tarvetta c) harjoitella pyörällä ajamista ennen kuin ilmoittautuu 24h pyöräilyihin.

Kuva: Timo Kananoja

No mutta niillä mentiin mitä oli ja ihan hyvin mentiinkin. Puoliväli saavutettiin jossain viiden tunnin ajamisen jälkeen. Tähän väliin otettiin taktinen saunarentoutuminen ja jatkettiin sen jälkeen vielä 20 kierroksen verran ajoa. Meno alkoi selkeästi vaatia veroja ja olisi varmaan helpompi nimetä ne paikat kehosta joissa ei tuntunut mitään. Nestetankkaus alkoi myös tässä vaiheessa jäädä vähemmälle, sillä vessakäynnitkin alkoivat olla melko epämiellyttäviä kokemuksia. Taidetaan molemmat vaihtaa seuraavalle pyöräilyreissulla satulan tilalle nojatuoli. Viimeiset niitit ensimmäiselle pyöräilyrupeamalle oli Anun reidet, jotka sanoivat sopimuksensa irti sekä Jenni-Julian puutunut takamus ja kiukutteleva niska. Ei muuta kuin saunaan antamaan kylmä-kuumahoitoa jaloille ja kylmägeeliä päälle. Kyllä helpotti ja saunalta takaisin kävely näytti jo etäisesti ihmismäiseltä.

Tähän väliin otettiin noin viiden tunnin unet, jonka jälkeen olo ei ollut ainakaan levännyt. Kyllä tämmöinen 100 kierroksen tavoittelu pitäisi hoitaa kerralla pois alta. Kuudelta oli vuorossa uusi nousu jolloin hypättiin taas pyörän selkään. Muutamat ensimmäiset kierrokset menivät siihen että pikkuhiljaa yritti laskeutua istumaan satulaan. Oli meinaan pikkasen hellät paikat. Muuten olotila oli kummasti parantunut molemmilla, vaikka sitä autuutta ei kestänyt kauaa. Siinä punnittiin plussat (kunnia!) ja miinukset (sade ja jopa pienimuotoinen raekuuro: joku jäätävä keuhkokuume tuliaisina, kropan kaikki ei enää niin hienovaraiset vihjeet siitä, että aika lopettaa meni jo monta kierrosta sitten) ja todettiin, että Ratareiden arvonimet saavat jäädä odottamaan seuraavaa kertaa. Kyllähän se jonkin verran söi naista että noin lähelle päästiin, mutta ajateltiin tällä kertaa ottaa varman päälle ja kyetä seuraavalla viikollakin urheilemaan ja pysymään terveinä.

Kuva: Timo Kananoja

Yhteensä Pink Seals pisteli polkemaan aavistuksen alle 20h ja kierroksia kertyi 177 joka tekee kilometreissä jotakin 480 luokkaa.

Vaikka joka paikkaa kolottaa ja 100 kierroksen tavoittelun epäonnistuminen vähän syö, niin ei voi sanoa muuta kuin että olipahan huikeaa ja hullua hommaa. Järjestäjille iso kiitos ja hatunnosto kaikille ja erityisesti niille jotka viimeisiin minuutteihin asti painoivat menemään veisateen keskellä. Ootte hulluja kaikki! Kyllä tässä taas kasvoi motivaatio saada pyöräilykuntoa vähän paremmaksi.

Lisää ratareidestä pääsee lukemaan ainakin kun klikkaa linkkejä Rahkamuijan, Jaanaban ja Kauramoottorin blogeihin.

Race report – Utö swimrun 31.5.2014

"Pink Seals? More like killer whales…”, said a man on a ferry back to mainland.

On Friday 30th of May at 19.50 we were sitting in a plane flying from Helsinki to Stockholm, both exited and slightly nervous about the upcoming race. Neither of us had a clue that something very important had just been left behind.

You might know the unpleasant feeling when you are waiting for your luggage to show up on the conveyor belt and time after time other passengers receive their bags but yours just doesn’t show up. Usually your bag then comes with the last ones, but sometimes it actually happens that it doesn’t show up at all. The conveyor belt stops, all other passengers leave and you are standing there alone in disbelief.

Damn!

Just before we left to the airport we had been joking about how we should have packed all our race gear to hand luggage just in case. Neither of us truly believed though that one of us would actually lose her luggage on a flight to Stockholm.

Sometimes the worst case scenarios actually become true.

The feeling after the conveyor belt stopped was absolute disbelief – this can’t happen to us now!

We didn’t have time to be shocked. Immediately we contacted the airport staff and told them what had happened. They told that the next flight from Helsinki to Stockholm Bromma would come on Sunday morning and that we would get missing luggage then. We did our best trying to stay calm when we explained them that we have an important race next morning and that our mandatory race equipment is in that missing bag! The answer was that they could do nothing.

After this we really felt desperate, but fortunately our wonderful supporters and friends by HEAD swimming were able to help us. They actually promised to arrange all missing gear (including a wetsuit) for us to Utö next morning.

What an amazing act of kindness! Thank you so much Chris, Linus and HEAD swimming! Without your help we would have totally crashed and probably wouldn’t have been able to start at all.

Right before we were leaving the airport we received a call from Finnair that the missing luggage had been found in Helsinki and that they would deliver it to Stockholm Arlanda nex morning 8 o’clock. The fact was that our ferry to Utö would leave already at 7.30 but we wished that it would be possible to deliver the luggage with the next ferry at 9.30. To make it there the taxi would have to leave from Arlanda at latest 8.30. They actually promised to give it a try.

This wasn’t really the best situation at the night before the race. We made a decision to stay positive and try sleep as well as possible. It was already 24.00 when we finally were at our hostel and going to bed. Five hours of sleep would have to be enough.

In the morning it actually hit us. We don’t have our gear.

 

Fortunately Linus from HEAD swimming did as he had promised and delivered a wetsuit, water bladders, whistle and pressure bandage to the ferry. We really can’t express by words all the gratitude we feel towards this guy – what an amazing person!

Now we were actually sure that we would be able to start. It would mean though that JJ (Jenni-Julia) would have to run with her sneakers, that aren’t really be suitable for swimrun at all and swim in a wetsuit that she had never used before. We made a decision that we would ask a permission to start later, after the official start, in order that our own gear would have time to arrive.

On the island we started to look for a person to talk to. Some staff walked by and they all looked busy.

At the entrance of the race center tent, there stood a tall smiling man, who seemed to know every race participant personally. He welcomed everyone so warmly, some people he hugged. He looked like a person, who would understand our anxiety. This person was the race director Michael Lemmel.

We explained our extraordinary problem to Michael, who seemed to feel really sorry for our bad luck. He promised us that we could start later if we wanted but he also assured that he would be able to arrange the missing size 41 trail running shoes for us so that we could start on time. We were amazed. We couldn’t believe that someone was being so helpful towards us, again.

After race briefing Michael told our story to the whole group of almost 300 racers. The answer was an immediate empathic “oh no” from the whole crowd. Straight away one racer raised his hand to tell that he had the shoes we needed. It didn’t take long though before another determined looking woman came and threw us a bag. “Don’t you beat us now”, she said. The bag included both a wetsuit and shoes, that both fit JJ like a glove!

Team Lisas Cafe <3

Loan gear

The woman was Helena Lindahl from the Team Lisa's Café, that won Utö swimrun last year – another amazingly friendly person! Or how often have you seen someone helping a competitor in a race??

Thank you Helena, and Linda also! You totally saved our day and made it possible for us to achieve our goal to qualify for ÖTILLÖ. And sorry for beating you! ;) We can’t wait to meet you again in Engadin and of course finally in ÖTILLÖ.

At this point we felt totally blessed! Nothing could stop us now. One more fantastic surprise was still waiting for us – that was PINK race caps! This would be our day, we were sure of it.

Our race faces?

Standing on a start line, we both felt very energetic and ready to rock the course. It somehow hit us that we were finally doing it – starting the race that we had been training for several months. The atmosphere was festive and the weather was perfect - + 15 degrees, slightly cloudy and a little bit rain.

 

When the start finally happened it was difficult to hold back our eagerness to burst it all out straight away. Fortunately it was pretty crowded in this phase. We were just so happy that we could only swim and run the whole day. We didn’t really think about qualifying or how well we would place in the race. We just wanted to enjoy the experience and take all out of this amazing course.

Swimming was totally amazing. Water was so clear and refreshing between the runs. A few years ago we both would have had probably freaked out because of all the things we were able to see below. But now it was only fascinating. The swims were pretty short from 40 to 480m.

We soon noticed that even if we might lose a bit time to other teams in swimming, our running speed, then again, was a great advantage.  We also decided not to use too much time at the energy stations and thus didn’t really stop at all during the whole race. Our tactic was to keep it simple and fast. We left out all equipment, that we felt wasn’t absolutely necessary and helpful – meaning pull buoys and a rope. Since the weather was quite cool and running legs pretty short, we took off the upper part of the swimrun suit only for the 5,2 km leg in order that we wouldn’t waste time for fighting with our equipments.

Although we didn't spend much time at the energy stations there were pretty good things available for example Gott och Blandat candies. 

The terrain was very varied from gravel road to off road. We preferred trails and off road. On the slippery rocks we tried to obey race directors instuctions to run with our heads and not to get injured. No brain, no gain.

Soon we noticed that we were passing by other women's teams. Last year's winners were the first team that we left behind. After that came a second team… third… and fourth. In addition to those four women's teams, we passed by several man and mixed teams. Every team left behind gave us a small boost of extra energy. At the 5,2km run we get a glimpse of a team ahead of us. At that point we had no idea that those two women were holding the 3th spot on a race.

Everything went rather smoothly until JJ’s legs started to stiffen in the last quarter of the course. Our speed seems to have been quite good anyway.

After the second last swimming leg, Anu noticed a women's team reaching us. Amazingly this information made JJ run a lot faster. And we left that team far behind during the 1 km run before the last swim leg.

The last swim was the toughest. Hands and shoulders started to ache but it paid off to speed up. We managed to keep a gap between us and that team behind us.

Now it was only the last 1 km run leg between us and the finishing line. Soon we could already see it, but there was a leg killing uphill before it.

Last meters up hill and then we were done!

Double chins finishing (C) Nadja Odenhage

Everyone was saying how well we did, including Michael, who came to congratulate us right after finish. He told that we probably qualified, but we really couldn’t believe it before the qualifiers were officially announced.

The race director Micke

WTF?? WE?? The first timers, who didn’t even have they own gear?

We haven’t perhaps totally realized it yet, but the truth is that this team is actually HEADing for the Swimrun World Championship ÖTILLÖ 2014.

There are literally no words to express our gratefulness towards every single one of you who has been making this day happen. Everyone in race organization, all volunteers, all the happy faces cheering by the course, our fellow teams in Utö Swimrun 2014, our supporters HEAD swimming, Urheiluhallit and Melina Charlotte Productions, and of course you guys back home following our journey, you all deserve a big hand!

We think it's fair enough to assume that this is just the beginning.

You'll find more photos about the race here. And from finish line here.