Solvalla Swimrun - ihan mahtava kokemus!

No hei. Mä oon Johanna ja mulla on suuri kunnia olla guest star täällä blogissa. Kerron tässä ekaks vähän itsestäni ennenkuin pääsen itse asiaan, auttaa sitten ymmärtämään noita mun juttuja vähän paremmin. :) Oon 48 vuotta vanha ja oon uinut kilpaa 42 vuotta. Vedessä oon siis asunut ison osan elämästäni ja kuivalla maalla oon yrittänyt kaikenlaista vaihtelevalla menestyksellä. Satujumpassa aloitin ja siirryin 70-luvun tyyliin naisvoimisteluun, mikä siihen aikaan oli ihan oikeaa treeniä eikä mitään pelkkää taivuttelua. Yleisurheilussa työnsin kuulaa ja juoksin aitoja. Lentopalloa yrittelin ja tappina mut laitettiin tietty passariksi, välillä passit jopa osuivat oikeaan suuntaan. ;-) Triathloniin tutustuin jo vuonna 1984, kesäpaikallamme Kiskossa järjestettiin ensimmäinen Teräsmieskisa, uutuuslaji mitä vain muutamat olivat kokeilleet. No, pitihän mun mennä serkun lainapyörällä kokeilemaan, uinnissa olin ainoa, joka käytti lätsää, muutamalla muullakin oli uimalasit, mutta suurin osa paineli shortseissa menemään. Muistan vieläkin elävästi kun nousin ekana vedestä, kuuluttaja seisoi laiturilla ja sanoi: ”Ja ensimmäisenä vedestä nousee... mutta sehän onkin nainen!” Uinti oli kuitenkin aina ykkönen ja on edelleen, jotenkin tää hyljemäinen kroppa sopii siihen ihan parhaiten. :) Uintiuran ohella oon valmentanut uimareita nyt 25 vuotta ja sillä tavalla törmäsinkin näihin ihaniin kahjoihin tyyppeihin, Jeejuun ja Anuun. Tytöt ilmestyivät mun vetämään HelTrin ryhmään ja ilmoittivat haluavansa sellaseen Ö till Ö-kisaan, missä uidaan ja juostaan vuorotellen. Ystävien kautta tiesin kyllä minkälaisesta kisasta on kysymys ja ekat ajatukset päässä olivat kyllä, että miten ihmeessä tytöt selviytyvät 10 km uinnista? No, selvisiväthän he – töitä uinnin eteen tehtiin kyllä urakalla, mutta äärimmäisen ylpeä olen tästä kaksikosta, motivaatio ja tahdonvoima vievät pitkälle. Ja siitä sitten alkaa tää mun swimrun-tarina...

Kun eli tätä tyttöjen treeniä ja karsintaa kohti Ö till Ö:tä niin itsekin alkoi miettiä, että jos sitä joskus kokeilisi. No, se joskus tuli aiemmin kuin ajattelin. Kun olin Mastersien MM-uinneissa Montrealissa elokuun alussa, lävähti facebookiin tieto, että Solvallassa olisi Suomen eka swimrun-kisa. Pahemmin miettimättä laitoin uintikaverilleni viestin, että mennäänkö ja ei kaveria tarvinnut juurikaan suostutella, tuota pikaa oli ilmoittautuminen sisällä ja homma oli sillä sinetöity. MM-kisojen jälkeen oli siis selkeä tavoite: juoksua ja vielä enemmän juoksua. Ekat oman pitkän märkäpuvun kanssa juoksut sujuivat hämmentävän hyvin kunnes mentiin Solvallan maastoihin. Ei noussut jalka ja lopputuloksena palloksi paisuneet nilkat, kädet ja pää. Tähän piti siis löytää parempi puku ja se löytyi onnekseni Jeejun kaapista. Sain siis ihan oikean swimrun-puvun, missä kaiken lisäksi pihisi Ö till Ö:n henki, nyt ei mikään voisi mennä pieleen. :) Parit treenit Kaitalammella, sukkien testaus ja Pääkaupunkijuoksun vauhtitestaus meillä molemmilla, niin oltiinkin ihan redinä hommaan.

Kisapäivän aamuna oli pientä kosteutta ilmassa, mutta onneksi säätiedotukset pitivät paikkaansa, yöllä ei ollut pakkasta ja lämpötila nousi yli 10 asteen. Kirjoitin lättäriin juoksu- ja uintimatkat niinkuin noi ammattilaiset tekee, tuli sellanen olo että mä tiedän mitä mä oon tekemässä... ;-) Tungin energiakarkkeja puvun sisään, pientä panikointia oli havaittavissa ennen starttia, mutta oli ihanaa kun oli niin paljon tuttuja osallistumassa tai katsomassa. Kisa vietiin läpi kahtena lenkkinä – itälenkki, missä oli kolme uintia, sieltä takaisin opistolle ja sitten länsilenkki, missä oli kuusi uintia lisää sekä uskomaton variaatio maastoissa ja alustoissa.

Meidän taktiikkana oli, että maaliin päästään, mä meen edellä uinnissa ja Jenni juoksussa. Lähtölaukauksen jälkeen tuli heti selväksi, ketkä ovat ammattilaisia ja ketkä kuntoilijoita. Urheiluopistolta itälenkille lähtiessä sai vähän aikaa juosta normaalisti, sitten painettiin menemään metsään ja tiukasti. Reitti oli vaativa, kävelyksi meni useaan otteeseen, mutta uinnit olivat ihan mahtavia! Kirkasta vettä, viileää kyllä, mutta siihen tottui todella nopeasti. Yhdessä kohdassa mentiin vähän harhaan, kun mä uinnin jälkeen olin hetken aikaa ekana innokkaana enkä katsonut reittimerkkejä... no, päästiin takaisin reitille, aikaa kului ehkä muutama minuutti. Kolmannen uinnin aikana me saavutettiin muutama edellä mennyt joukkue, mutta kun taas päästiin juoksemaan, niin katosivat kyllä ihan tehokkasti horisonttiin. Jäimme siis perää pitämään kahden muun naisjoukkueen kanssa, mutta ei se menoa haitannut. Itse pelkäsin eniten itälenkiltä takaisin opistolle juoksupätkää ja siitä sitten seuraavaan uintiin johtavaa juoksupätkää. Kokonaismatkaa kertyi kuitenkin yli 7 km ja maasto ei todellakaan ollut helppoa. Kun päästiin opistolle olin ihan täpinöissäni, vedin banaania naaman ja jorasin musiikin tahtiin, fiilis oli ihan mahtava, selvisin siitä kamalasta itälenkistä, mikä aiheutti treenissä pallo-efektin. :)

Sitten painettiin taas menemään, nyt pääsi oikeesti juoksemaan ja taas vähän mentiin harhaan toisen naisjuokkueen kanssa. No, sieltä könyttiin taas takaisin reitille ja jotenkin sanomatta mitään tajuttiin, että tässä olis niinkuin vähän skaban mahdollisuus. Heidän juoksutaidot maastossa olivat paremmat, mutta meidän etu oli taas uintivauhti. Ei kyllä kauheesti mitään asiasta puhuttu, mutta kummallakin kilpailuvietti nosti päätään, että kyllä meidän noi pitäis voittaa... Neljäs uinti Pitkäjärven pohjoispäädyssä oli yllättävä, matkan piti olla 300 m, mutta taisi olla tuplat. Itsellä pohkeet osoittivat lieviä kramppaamisen merkkejä, mutta onneksi klapit toimivat taas ihan hyvin juostessa. Sitten alkoivat mielenkiintoiset hetket, noustiin portaita, juostiin tavallisen kansan keskellä, selitettiin useaan otteeseen mitä ollaan tekemässä ja miksi. Ihan parhaita olivat pikkulapset, jotka suurin silmin kommentoivat meidän ulkoista olemusta... kauniitahan me tietty oltiin. ;-)

Yleisörasti oli Haukkalammella, kiva oli nähdä tuttuja seuraamassa kisaa ja yleisön seassa juostessa vauhti kiihtyi kummasti. ;-) Lätäköissä veden lämpötila vaihteli, pienet lammet olivat viileimpiä, Pitkäjärvi ehkä lämpimin. Haukkalammen uinnin jälkeen oli itselleni vaikein juoksupätkä. Ekaksi pääsi juoksemaan tiellä ja polulla, mutta sitten taas mentiin hankalille poluille, oli juurakkoa, kiviä, suota, pitkospuuta ja kaikkea siltä väliltä. Tuntui, ettei se pätkä lopu koskaan... ihan hitokseen odotti, että pääsee taas uimaan. Välillä laulettiin Cheekin Äärirajoille ja välillä pulistiin niitä näitä. Itsellä juttelu jäi aina vähemmälle kun piti pinnistää... no, äärirajoille. :) Jännää oli huomata, että vaikka kuinka jalat olivat ihan puhki ja poikki juoksun jälkeen, niin uinnissa palautuminen oli ihan hurjaa. Sen lisäksi, että jalat saivat levätä, ne saivat myös luonnollista kylmähoitoa viileässä vedessä, kummasti oli ihan fressinä taas aloittamaan juoksua.

Pisin uintipätkä 650 m oli vielä edessä, sitä ennen maasto oli taas aika haastavaa ja takaa kilpaileva naispari pääsi ihan lähietäisyydelle vaivihkaa. Veteen mentiin yhtäaikaa ja sillä pätkällä en kyllä kauheesti taakseni katsonut. Painoin menemään minkä käsistä lähti ja toivoin, että Jenni pysyy perässä. Upein vedestä nousu oli tuon pätkän päätteeksi, siinä pistin pullaria selän taakse ja otin lätsän päästäni ja katsoin, että mihin sitten mennään... aika pystysuoraan ylös kallioiden välistä. Koko reitin upeimmat maisemat olivat siinä! Monta kertaa harmitti, ettei ollut kameraa mukana, niin huikaisevia maisemia oli matkan varrella.

Tän jälkeen mentiin kyllä niin kovaa kun pystytiin. Upeat kalliot ennen seuraavaa uintia olivat kuin Lapin maisemia ja ollaan keskellä Espoota! Pikku pulahdus Valklammessa ja sitten kohti Pitkäjärveä. Polulla alkoi olla paljon pudonneita märkiä lehtiä, paljon juurakkoa ja alamäki. Mun oikea polvi oli oireillut jo hetken aikaa aiemmin, mutta nyt alkoi tuntua jo ihan kunnolla. Jenni painoi menemään vauhdilla ja mä könkkäsin perässä minkä pystyin. Onneksi ketään ei näkynyt takana ja oli todellinen helpotus päästä uimaan viimeistä pätkää Pitkäjärven poikki. Sitten vaan viimeinen rutistus laskettelurinnettä ylös! Onneksi polvi ei sanonut mitään ylös menemisestä. En katsonut taakse enkä eteen, vain jalkoihin ja komensin niitä liikkumaan. Jenni huusi jossain kohtaa, että me ollaan ihan kingejä! Niin me ollaan!! Ihan huikeeta, että pystytään tollaseen. :) Laskettelurinteen päällä nähtiin seuraava naisjoukkue alhaalla ja siinä tiedettiin, että naisten sarjan toka sija on meidän. Sitten fiilisteltiin juosten maaliin. Ihan mahtava tunne kun jalat toimi vielä kuuden tunnin puurtamisen jälkeen, energiat riitti ja hymy oli huulilla. Käsi kädessä juostiin maaliin ja kyllä oli ihan mahtava tunne maaliviivan jälkeen. Halailtiin ja hymyiltiin kameroille, ihan kun oltaisiin jotain staroja. ;-) Mutta näin jälkeenpäin miettien niin kyllä me ollaan. Ei ihan kuka tahansa tollaseen pysty :)

Maalin jälkeen piti tarkistaa vauriot: kädet olivat turvonneet märkkärin puristuksesta, sääret mustelmilla ja haavoilla kaikesta koheltamisesta, oikean isovarpaan kynsi puoliksi irti, mutta muuten nainen kasassa! Kaiken kaikkiaan upea kokemus, tätä pitää saada lisää!

Ja tietty loppuun pitää sanoa kiitokset:

• Kiitos Masa ja Janne - te aloititte tän homman
• Kiitos Jeeju ja Anu - te ootte kyllä sisukkuuden ilmentymät ja saitte mut uskomaan vielä vahvemmin hulluuteen :)
• Kiitos Jenni - ihan paras pari tähän hommaan! Jennin blogi on täällä    http://haastetta.blogspot.fi/2014/10/solvalla-swimrun.html
•  Kiitos Timo - ihan paras huoltaja :)