Kirjoittanut Anu
Hädässä ystävä tunnetaan. Nyt hätä oli sen näköinen että The
Mumins joukkueen Utö debyytti oli vaarassa joukkueen jäsenen loukkaantumisen
vuoksi. Jossain välissä huomasin lupautuneeni paikkaamaan tilanteen. Ei hätää,
kolme viikkoa aikaa opetella taas uimaan.
Niin löysin itseni jättilättärit käsissä Utö Swimrunin
lähtöviivalta uuden tuttavuuden, Sirkun, kisaparina. Lähtö pamahti.
Ennätysmäärä osallistujia liikahti eteenpäin ja kohta mekin päästiin
hölkkäämään. Olo oli ihan kamala. Selkä oli ollut jo jonkin aikaa vähän sökönä
kaikesta istumisesta ja uudesta innostuksen kohteesta, kiipeilystä.
Perjantainen osteopatiakäynti ei kerennyt helpottamaan tilannetta sunnuntaihin mennessä. Normaalisti olo on seuraavana
tai viimeistään sitä seuraavana päivänä superlennokas. Nyt olin onnistunut
hankkimaan sellaisen jumin, että kroppa vaan ihmetteli monta päivää miten päin
olla. Juosta pitäisi silti ja tässä vaiheessa oli taivallettu n. 500 metriä
33,5 kilometristä tiellä, poluilla ja maastossa, päälle vielä 5,5 kilometriä
uintia meressä. Mietin vain että missähän vaiheessa sanoisin, etten ehkä selviä
maaliin asti. Tuntui kuin koko ylävartalo olisi ollut niin kipsissä, ettei
hapenotto onnistunut ja samalla joku takana tulevista juoksijoista tuntui
iskevän tikareita suoraan selkään. Priimaa.
Koitin valittaa mahdollisimman vähän. Mutta jos jotain
salaisia menestystoiveita olisi ollut, ne karisivat tässä vaiheessa. Selvisin
jotenkin ensimmäiselle uinnille. Jännitin mitä selkä tykkäsi uinnista jos
juoksukin tuntui noin pahalta. Uinti oli ihanaa. Kylmä vesi oli suurin piirtein
parasta mitä siihen väliin olisin uskaltanut toivoa. Ensimmäisen uinnin jälkeen
olo helpottui hetkeksi, kunnes tikarin iskijä oli ilmeisesti taas ottanut
meidät kiinni ja jatkoi siitä mihin jäi. Onnekseni huomasin, että jokaisen
uinnin jälkeen olo pysyi hyvänä aina hieman pidempään. Puolessa välissä aloin jo
oikeasti elätellä toiveita että joukkueemme selviäisi maaliin asti.
Reittiä oli hieman pidennetty kahden vuoden takaisesta,
mutta vähintään yhtä upea se oli. Meidän muumijoukkueen vauhdit sopivat todella
hyvin yhteen ja olotilan kohennuttua alettiin yksitellen napsimaan edessä
näkyviä naisjoukkueita (ja kaikkia muitakin) kiinni. Uinnit oli meidän vahvaa
aluetta (kiitos jättilättärit). Ohittaminen on kivaa. Oltiin aikaisemmin
puhuttu, että tärkein tavoite on selvitä reitistä läpi hyvällä fiiliksellä, ei
niinkään skabailla kisamielessä. Mutta kuten siinä aina käy kun laittaa kaksi
piilokilpailuhenkistä ihmistä samaan joukkueeseen, pakkohan se oli kiristää
vauhtia jossain vaiheessa. Taidettiin lopulta ohittaa 10 naisjoukkuetta kisan
aikana. Myös sekasarjalaisia ja miesjoukkueita tuli selkä edellä vastaan läpi
koko kisan. Erittäin hyvä nousujohteinen kisa alun katastrofistartista
huolimatta.
Kannustus reitillä oli taas jotain aivan käsittämätöntä.
Lopussa vanha pariskunta oli jopa kaivanut lähtölistasta meidän nimet ja mies
kannusti ”Hyvä Sirkku ja Anu!”. Kelloa taidettiin katsoa ensimmäisen kerran
viiden tunnin kohdalla ja todettiin että onhan tässä nyt tovi taivallettu. Minä
tosin laskin alussa kilometrejä jatkuvalla syötöllä ja kävin kehityskeskusteluja
itseni kanssa. Enää 37 kilometriä jäljellä, jaksaa, jaksaa.
Reitti on ihana. Matalissa vesissä on niin kirkasta vettä
että voi ihailla pohjaa. Pitkissä uinneissa saattaa uida karikolle. Maasto on
erittäin vaihtelevaa. Tarvitaan reittä ylämäkiin ja hyvää tikkausta
hiekkatiepätkille. Loppulenkki on kuin pedattu huimille voittotaisteluille.
Joku päivä vielä niissäkin mukana. Rantakalliot olivat liukkaita ja tämä
suositus tulee nyt suoraan sydämestä: VJ:n Irockit on ihan pitelemättömät
kengät näissä touhuissa. Ote kalliosta pysyy kuin tauti. Muutoin
varustepuolella luotettiin vanhaan kunnon pullari ja lättärit yhdistelmään ja
lahkeista lyhennettyyn swimrunmärkäpukuun.
Vaikka kylmä vesi teki tosi hyvää pitkin reittiä, oli lopun
600 metrin uinti jo vähän liikaa molemmille. Turvauduin vanhaan taktiikkaan ja
laskin käsivetoja sekä koitin olla ajattelematta sitä faktaa, että jalkojen
tunto alkaa tasaisesti kadota. Tämän uinnin jälkeen koettiin pienimuotoisia
epätoivoisia hetkiä kömpelöiden ja toimimattomien jalkojen ansiosta. Edessä
kuitenkin siinsi taas yksi oranssi joukkue (naisten väri) ja olihan se
sanomattakin selvää että ohi oli mentävä. Tunto palautui ja edessä oli enää
viimeinen noin viiden kilometrin kunniakierros ja maali. Alun perin suunniteltiin
ja harjoiteltiin tyylikästä telemarkmaaliintuloa, mutta revähdysvaaran ollessa
käsin kosketeltavissa, toteutus saattoi jäädä hieman vajaaksi. Maaliviivan yli,
yläfemmat, halaus ja pam, selkä pamahti taas ihan juntturaan. Hienosti toimii ihmisen
elimistö. Ei ole ensimmäinen kerta kun kroppa kestää tasan maaliviivalle asti.
Reissu oli kyllä jäätävän upea. Ja aika erinomainen tuuri
oli myös saada tuollainen supernainen ihan randomilla kisapariksi. Lopulta
tulimme maaliin sijalla 11/25 ajassa 5:26:16. Hyvä Muumit. Ehkä vielä joskus.
