Aloitetaan alusta ja jottei menisi ihan hirveän pitkäksi sepustukseksi, niin jaetaan juttua osiin. Ensimmäinen osa, olkaa hyvät.
Ennen reissuun lähtöä elin kohtalaisen stressaavaa aikaa ja unetkin olivat jääneet vähiin ja treenit olivat mitä nyt milloinkin sattui huvittamaan tehdä. Kun stressitekijät saatiin hoidettua pois päiväjärjestyksestä, niin eiköhän siitä saanut palkaksi ihan uskomattoman sitkeän räkätaudin. Yhteensä sitä kesti lähemmäs neljä viikkoa ja reissun ensimmäinen viikko meni vielä vähän heikossa hapessa. Eli ei ihan optimaalinen aloitus treenien kannalta. Toisaalta, aikaeron aiheuttamat uniongelmat olivat myös kamalat, eikä treenaaminen senkään suhteen maistunut. Näistä kuitenkin päästiin yli ja ensimmäisen virallisen treenin pääsin tekemään Tasmanian Cradle Mountainin kansallispuistossa. Ensimmäiset juoksuaskeleet olivat järkyttävän kevyitä. Tuntui ettei mikään mäki pidättele minua enää koskaan ja hyppelin innoissani menemään. Aloin jo haaveilla Cradle Mountainin päästä starttaavaan Overland Track ultrajuoksukisaan (82km) osallistumisesta. Täytyy kuitenkin todeta jo tässä vaiheessa että hetkellisen superkompensaation taustalla oli ennemminkin kuukauden lepo ja hyvä ravinto kuin erinomainen kunto. Tämä tuli kyllä selväksi heti seuraavan päivän vaelluksella.
Ei tunnu missään!!...vielä. |
Täytyy tankata että jaksaa. Kiitos Honey Stinger geeleistä. |
Ylhäältä ei ollut yhtään pöllömmät maisemat ja paikka kelpasi erinomaisesti lounastamiseen. Tässä kohtaa tuli selväksi että aina kannattaisi olla tuplamäärä ruokaa mukana mitä kuvittelee syövänsä. Tämmöinen kapuaminen on kyllä aika kokonaisvaltaista toimintaa ja tuntuu koko kropassa. Ihmisten kenkävalintoja jaksan edelleen ihmetellä. Miten ihmeessä raskailla vaelluskengillä on mahdollista päästä ylös tämmöisiä kivenmurikoita? Itse vetelin inoveilla ja olo on huomattavasti turvallisempi kun tunsi mitä siellä jalan alla on. Vaelluskengillä olisin nyrjäyttänyt nilkkani ainakin viisi kertaa tällä reissulla.
Valloitus osui hyvään saumaan koska alas tullessa suurimmat vaeltajamassat olivat vasta kapuamassa ylös. Ja edelleen ihmettelin että millä konstilla nämä kaikki ihmiset oikein pääsevät ylös asti. Respectiä vaan.
Tasmania on täynnä vaellusmahdollisuuksia. Vähän isompia, kuten Overland Track (65km) sekä pienempiä näköalapaikolle johtavia muutamasta sadasta metristä alkavia minivaelluksia. Jokaiselle jotakin. Tasmaniassa kansallispuistoihin pääsy maksaa, vaikka mitään kovin järjestäytynyttä valvontaa asiasta ei ollut. Ihan hyvin olisimme selvinneet ilman passiakin. Passeista saaduilla rahoilla kuitenkin (toivottavasti) pidetään huolta puistojen elämästä, joten hyvään tarkoitukseen menevät. Kahden kuukauden passi kaikkiin kansallispuistoihin, sisältäen autoparkin ja pääsyn kuudelle ihmiselle maksaa 60 AUD, eli noin 42 €.
Minivaelluksella. Nää on hyviä breikkejä ajamisen lomassa. |
Tämä ei nyt varsinaisesti kuulu aihepiiriin, mutta oon aivan varma että tämä muinainen mikälie masiina on transformeri. Saletisti lähtee öisin liikkeelle. |