Australia part 1.

Tuli tehtyä pieni etelänleiri heti vuoden alkuun. Kohteena oli Australia ja Uusi-Seelanti ja lopputuloksena oli aikamoinen määrä vaeltelua ja nousumetrejä.

Aloitetaan alusta ja jottei menisi ihan hirveän pitkäksi sepustukseksi, niin jaetaan juttua osiin. Ensimmäinen osa, olkaa hyvät.

Ennen reissuun lähtöä elin kohtalaisen stressaavaa aikaa ja unetkin olivat jääneet vähiin ja treenit olivat mitä nyt milloinkin sattui huvittamaan tehdä. Kun stressitekijät saatiin hoidettua pois päiväjärjestyksestä, niin eiköhän siitä saanut palkaksi ihan uskomattoman sitkeän räkätaudin. Yhteensä sitä kesti lähemmäs neljä viikkoa ja reissun ensimmäinen viikko meni vielä vähän heikossa hapessa. Eli ei ihan optimaalinen aloitus treenien kannalta. Toisaalta, aikaeron aiheuttamat uniongelmat olivat myös kamalat, eikä treenaaminen senkään suhteen maistunut. Näistä kuitenkin päästiin yli ja ensimmäisen virallisen treenin pääsin tekemään Tasmanian Cradle Mountainin kansallispuistossa. Ensimmäiset juoksuaskeleet olivat järkyttävän kevyitä. Tuntui ettei mikään mäki pidättele minua enää koskaan ja hyppelin innoissani menemään. Aloin jo haaveilla Cradle Mountainin päästä starttaavaan Overland Track ultrajuoksukisaan (82km) osallistumisesta. Täytyy kuitenkin todeta jo tässä vaiheessa että hetkellisen superkompensaation taustalla oli ennemminkin kuukauden lepo ja hyvä ravinto kuin erinomainen kunto. Tämä tuli kyllä selväksi heti seuraavan päivän vaelluksella.

Ei tunnu missään!!...vielä.

Täytyy tankata että jaksaa. Kiitos Honey Stinger geeleistä.

Ensimmäinen kuuden kilometrin minivaellus oli alkusoittoa seuraavan päivän urakalle. Tavoitteena oli valloittaa itse Cradle Mountain (1545m). Sinänsä ei mikään valtavin töppäre, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Alku oli kohtuullisen leppoisaa nousua varsinaisen vuoren juurelle, josta ilo sitten alkoi. Keli suosi. Eilisen sade ja tuuli olivat poissa ja aurinko paistoi. Nousu oli alkuun ihan pätevää vaikkakin jyrkkää polkua, mutta muuttui jossain vaiheessa kivenlohkareiksi. Lohkareet olivat vuosien saatossa juurtuneet hyvin paikoilleen (tai niin ainakin sopi toivoa niillä kiipeillessään). Reitti oli merkitty rautatolpilla. Oli kyllä mielenkiintoisin nousu koskaan. Pidän itseäni ihan kohtuullisen hyvänä kiipeilijänä ja täytyy kyllä nostaa hattua paikalliselle väestölle ja muille turisteille. Kaiken ikäiset ja kokoiset pistelivät menemään kiveltä toiselle kuin vanhat tekijät ja ihmettelen suuresti ettei vuoren juurelta löytynyt yhtään litteänmallista sankaria.

Ylhäältä ei ollut yhtään pöllömmät maisemat ja paikka kelpasi erinomaisesti lounastamiseen. Tässä kohtaa tuli selväksi että aina kannattaisi olla tuplamäärä ruokaa mukana mitä kuvittelee syövänsä. Tämmöinen kapuaminen on kyllä aika kokonaisvaltaista toimintaa ja tuntuu koko kropassa. Ihmisten kenkävalintoja jaksan edelleen ihmetellä. Miten ihmeessä raskailla vaelluskengillä on mahdollista päästä ylös tämmöisiä kivenmurikoita? Itse vetelin inoveilla ja olo on huomattavasti turvallisempi kun tunsi mitä siellä jalan alla on. Vaelluskengillä olisin nyrjäyttänyt nilkkani ainakin viisi kertaa tällä reissulla.

Valloitus osui hyvään saumaan koska alas tullessa suurimmat vaeltajamassat olivat vasta kapuamassa ylös. Ja edelleen ihmettelin että millä konstilla nämä kaikki ihmiset oikein pääsevät ylös asti. Respectiä vaan.

Tasmania on täynnä vaellusmahdollisuuksia. Vähän isompia, kuten Overland Track (65km) sekä pienempiä näköalapaikolle johtavia muutamasta sadasta metristä alkavia minivaelluksia. Jokaiselle jotakin. Tasmaniassa kansallispuistoihin pääsy maksaa, vaikka mitään kovin järjestäytynyttä valvontaa asiasta ei ollut. Ihan hyvin olisimme selvinneet ilman passiakin. Passeista saaduilla rahoilla kuitenkin (toivottavasti) pidetään huolta puistojen elämästä, joten hyvään tarkoitukseen menevät. Kahden kuukauden passi kaikkiin kansallispuistoihin, sisältäen autoparkin ja pääsyn kuudelle ihmiselle maksaa 60 AUD, eli noin 42 €.

Minivaelluksella. Nää on hyviä breikkejä ajamisen lomassa.

Cradle Mountainilta matka eteni Queenstownin kautta kohti puiston toista päätä, Lake St. Clairea, jonne Overland Track päättyy. Täällä oli kova yritys bongata vesinokkaeläimiä, mutta yritykseksi jäi. Jäi myös erinomaisen pahasti kaivelemaan tuo Overland Trackin ultrakisa. Maailma on onneksi pullollaan tapahtumia vähän lähempänä kotia, budjettia sekä kuntoa.

Tämä ei nyt varsinaisesti kuulu aihepiiriin, mutta oon aivan varma että tämä muinainen mikälie masiina on transformeri. Saletisti lähtee öisin liikkeelle.