Australia part 2 (ja vähän Uusi-Seelanti)

Saatiin reissuun vähän swimruniakin. Wineglass Bay Freycinet National Parkissa tarjosi hieman haastavampaa swimrunkokemusta. Ihan autenttista treeni ei ollut, koska väliin mahtui vaatteidenvaihtoa ja treeni sisälsi ehkä enemmän kuvausta kuin varsinaista urheilua. Aallokko oli kyllä komeaa ja aina on hyvä paikka hieman haastaa itseään treeneissä, koska kisapäivän olosuhteita ei voi itse valita. Tämmöistä aallokkoa tuskin Ötillössä tai ainakaan Engadin Swimrunissa tullaan näkemään, mutta ehkäpä jossain triathlonkisoissa tulevaisuudessa.

Juoksuosuus oli perinteinen puolituntia ylämäkeen ja 10 minuuttia alas. No ei se ihan juoksua ylämäkeen ollut, mutta sitäkin hapottavampaa. Alamäkeen pääseekin sitten päästelemään täysillä ja välillä kyllä vähän jänskättää nilkkojen puolesta kun samaan aikaan yrittää pitää vauhtia yllä, ihailla maisemia ja kuvata itseään. Oi nykyajan ongelmia. Videomateriaalia on enemmänkin, mutta sen katsomisesta tulee enemmän pää kipeäksi kuin saa käsitystä mitä siinä tapahtuu, joten jatkan harjoittelua ja ehkä tulevaisuudessa tarjolla on jotain laadukkaampaa tavaraa.

Sieltä lähestyy...

Pläts. Meri vs. Anu 1-0

Luonnonvesissä uiminen on kyllä mahtavaa, ei siitä pääse mihinkään. Rannassa aallokko oli aika hurjaa, mutta kun siitä selvisi, pidemmältä löytyi ihan leppoisaa keinumista. Uin sen verran, että kerkesin kerätä rohkeutta yrittääkseni takaisin rannalle. Tästä suorituksesta todisteena alun video. Selvisin aallon alta pois, mutta hetki meni ennen kuin huomasin että uimalasit olivat jääneet matkalle. Ne onneksi palasivat seuraavan aallon mukana takaisin. Vähän kuivattelua ja vaatteidenvaihtoa (ihan turhaa koska kohta alkoi sataa) ja matka jatkui vuorotellen kävellen ja juosten, miten nyt hapot antoivat myöden.

Paluumatka oli polkujuoksua ja vastaan tuli muutama ihan kunnolla hapottava mäkipätkä. Yllätyin reissulla muutamaan kertaan siitä että vaikka kävellessä hapottaa niin maan perkeleesti, juoksu sujuu paljon kivuttomammin. Ei tietenkään ihan loputtomiin, mutta suosittelen joskus kokeilemaan. Vauhdinlisäystä nimittäin.
 
Uudessa-Seelannissa hienoa uintimahdollisuutta tarjosi Lake Taupo, maan suurin järvi, kraaterijärvi. Edes tieto siitä että järven syvin kohta on 186 metrissä ei onnistunut estämään minua uimasta. Olin kyllä taas ihan ennätysrohkea ja katselin ennakkoluulottomasti pohjan antimia. Aikamoista pusikkoa paikoitellen. Uinti oli oikein onnistunut vaikka paikalliset lapset sorsia häätäessään kivittivät myös minut lähes hengiltä. Sorsat ja minä jäimme kaikki henkiin.

Taupon rantaraitilta löytyi mahtava uimapaikka myös vilukissoille. Vulkaanisen toiminnan ansiosta jostain maan uumenista virtasi lämmintä vettä. Virtauksen raja oli aika selkeä ja joissin kohdissa olisi onnistunut jonkin sortin kylmä-kuuma-hoito vain metrin liikahduksella suuntaan ja toiseen. No vesi oli kirkasta ja ihanaa. Pientä aallokkoa ja liuta paikallisia triathlonisteja jakamassa tätä autuutta. Näytti niin superkivalta kun olivat tulleet isolla iloisella porukalla treenaamaan, että ensi kesän yhteistreenejä pitää varmaan alkaa jo suunnittelemaan?? 

Tuli myös muistutus siitä aurinkorasvan käytöstä. Antaisin itselleni erinomaisen arvosanan tätä pientä lipsahdusta lukuunottamatta. Selkä. Se hemmetin selkä. Se palaa uidessa salamannopeasti ja huomaamatta. Illalla vahinkotarkastuksessa paljastui karu totuus. Onneksi ei käynyt sentään niin pahasti kuin Jenni-Julialle viime kesän Joroisten skabassa...

Ai niin. Ja sitten kun otan osaa Tasmaniassa Overland Track ultrakisaan, niin samalla reissulla voi poiketa helmikuun lopulla Taupolla Across the lake uinnissa. Ihan koko järven yli ei tarvitse uida (46km) vaan 4,2km pikku rykäisy olisi oikein hyvä loppuverkka kymmenisen päivää ultran jälkeen. Sponsorit ohoi!