Saimme paikan tämän vuoden Engadin Swimruniin palkintona edellisen vuoden kolmannesta sijasta. Vuosi sitten kisan jälkeen suhtautumisemme tähän kyseiseen kilpailuun oli vähintäänkin ristiriitainen. Päällimmäisenä mielessä oli reitin jäätävät uinnit ja se, ettei reitiltä selvinnyt maaliin kuin 54% kilpailijoista. Muistikuvat reitin varrelta olivat todella hämäriä. Tiedettiin kyllä kuvien perusteella, että maisemat ainakin olivat hyvät. Edellinen kisaraporttikin huokuu kaikessa lyhyydessään ja niukkuudessaan halua unohtaa kyseinen tapahtuma ja olla onnellinen että olemme selvineet maaliin. Vuoden aikana on tapahtunut kuitenkin niin muistojen kultaamista, mäkitreeniä kuin kylmässä karaistumista, ja näin ollen huomasimme eräänä keskiviikkoaamuna istuvamme lentokoneessa nokka kohti Sveitsiä ja Engadin Swimrunia. Viime vuoden suoritus oli enää vain omituinen unenkaltainen muisto ja oltiin jo molemmat alettu vähän epäillä, oliko sitä oikeasti koskaan tapahtunut - selvittiinkö me oikeasti siitä?
Kolme päivää ennen kisaa karautimme #sealwagon2:lla St Moritzin Youth Hostellin pihaan. Ensimmäiset sykkeenkohotukset koettiin matkalla, kun sealwagon täräytti näkyviin "Motorstörung, bitte service"-ilmoituksen. Kokeneina automekaanikkoina totesimme tämänlaisen väärän hälytyksen olevan Fordin tyyppivika ja jatkoimme matkaa. (Paluumatkalle sentään saatiin vähemmän verenpainetta nostattava malli.) Perillä otimme huoneen haltuun perinteisen matkalaukkujen räjähdyksen merkeissä. Vähän kävi myöhemmin ilmaantuneita huonekavereita sääliksi...
Ennen kisaa kävimme muutamaan kertaan ottamassa tuntumaa kisareittiin. Ensimmäisenä päivänä juosten ja seuraavana swimrunhengessä. Ihan jopa juostiin kisan "loppulenkki", joka viime vuonna taisi mennä enimmäkseen kävellessä. Todettiin, että se on itseasiassa melko "helppo", siis jos ei ota huomioon edeltävää 40 km:a. Keli oli lämmin, joten juostessa sai hyvän lämmön päälle ennen ensimmäistä uintitestiä. Kamojen kanssa oli helkkarinmoista säätämistä, mutta lopulta kaikki löysi paikalleen ja oli aika ottaa yhteen taas hyisen vuoristoveden kanssa. Yksi varvas, toinen varvas, jalkapohja, sääri, napa, koko ihminen, mitä ihmettä? Täällähän pystyy uimaan! Mieliala koheni huomattavasti näiden muutamien treenien ansiosta. Ehkä me taas selvitään tästä.
Ei jännitä |
Startti (c) Jakob Edholm |
Ensimmäinen mäki antoi kyllä hyvän käsityksen kisan brutaalista hengestä. Tänään se tosiaan olisi no brain, no gain - hyvänkin suorituksen voisi helposti pilata liian vähällä nesteytyksellä, ylikuumenemisella tai energiavajeella. Toisaalta muistettiin viime vuoden niukasti alitettu cut off ja haluttiin pitää tahtia yllä. Reidet huutaen siis möngersimme huipulle ja muutaman syvän hengityksen jälkeen oli aika ryhtyä juoksemaan. Juoksu tuntui lähes palauttelulta edeltäneen kapuamisen jäljiltä. Loppumatka ennen ensimmäistä uintia oli laskuvoittoista ja loppua kohden kohtalaisen jyrkkää ja haastavaa kinttupolkua. Vauhdissa märkkärit kiinni ja välineet paikoilleen. Jenni-Julia oli investoinut jättilättäreihin ja jo aikaisemmissa treeneissä todettiin että JJ tulee vetämään uintia kovempaa. Järjestys siis JJ edellä ja Anu tiiviisti peesissä. Nousun aikana kuumenneen kropan kastaminen viileään (joku varmaan sanoisi, että kylmään) veteen tuntui taivaalliselta ja ensimmäinen uinti menikin huomattavasti sujuvammin kuin vuosi sitten. Emme olleet yhtään niin pökerryksissä kuin viimeksi tämän 2600 metrissä suoritettavan uinnin jälkeen ja voitiin jatkaa juoksua lähes välittömästi vedestä nousun jälkeen. Uinnista samantien märkkäri alas, jottei kroppa kuumene. Vettä ja geeliä naamaan, koko ajan vettä ja geeliä naamaan. Energiaa ei varmasti voi tankata liikaa tällä reitillä ja näissä keleissä.
Toisen uinnin aikana koimme ehkä yhden kisan hienoimmista hetkistä, kun teimme mahdollisesti swimrun-uramme ensimmäisen uintiohituksen! Hetkeksi aika pystähtyi ja korvissa alkoi soida Starwars - tunnari. Jumankauta. Me mennään ohi. Muistetaan tää ehkä aina. Olisi tehnyt mieli hihkua ääneen, mutta naama vedessä se on vähän vaikeaa. Ehkä vähän kiljuttiin veteen.
Rantautumisen jälkeen pääsimme etenemään noin kilometrin, kun JJ huomasi että jotain puuttuu. Uinnin rantautumisen yhteydessä narussa kiinni ollut Garmin oli ottanut ja jättänyt. Onneksi me emme kuulu siihen urheilijakastiin, joiden urheilusuoritus jännästi mitätöityy, jos kelloon ei jää faktoja. Jääköön siis Garmin ottamaan lepoa sinne minne jäikään ja matka jatkukoon. (Huolestuneille tiedoksi, että Garmin löytyi kisan jälkeen juuri sieltä minne oli pudonnutkin. Oli hengissä ja voimissa.)
Reitti oli suurimmaksi osaksi tuttua kauraa: samat nousut, samat lehmät, samat lehmän kakat. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut. Ensimmäinen uintiohituksemme ei nimittäin jäänyt vimeiseksi! Molemmat koimme jopa pienimuotoisen järkytyksen kun huomasimme ohittavamme lisää joukkueita uintien aikana. Oli lähellä ettei jämähdetty järkytyksestä paikalleen kun taas yksi vieressä uiva miesten joukkue veto vedolta jää jälkeen. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Mennäänkö me väärään suuntaan?
Reitiltä löytyi perinteisesti myös lehmää joka lähtöön. Puolen välin paikkeilla lehmäinvaasio oli jämähtänyt keskelle reittiä tukkien portin pois aitauksesta. Kokeneina lehmäkuiskaajina saimme lauman jakautumaan kahtia ja raivasimme tiemme portille.
Viimeinen juoksupätkä ennen ensimmäistä cut offia sisälsi viimevuotiseen tapaan JJ:n suosikkinousun. Ilmeestä päätellen kyseisen mäen olisi voinut räjäyttää kaivostoiminnan tieltä saman tien (Anun huomautus). Mäet on kuitenkin tehty ylitettäviksi ja niin vaan tämänkin jälkeen koitti alamäki ja ensimmäinen cut off, jonne saavuimme hyvissä ajoin. Tällä kertaa pidettiin hieman perusteellisempi tankkaustauko ennen reitin pisintä uintia. Viime vuonna tämä oli se "kuoleman uinti", jonka jälkeen isot miehet itkivät ja Pink Seals painoi menemään (ja ehkä myös vähän itki). Ei se vesi ihan linnunmaidolta enää tuntunut, mutta luoja miten virkistävää hellepäivänä. Uinti tuntui parhaimpina hetkinä jopa niin nautinnolliselta, että happea ottaessa pystyi nopeasti vilkaisemaan maisemiakin.
Tarkkaa kisalämpötilaa ei varmaan ole tiedossa, mutta jossain kolmenkympin hujakoilla liikuttiin. Lisää siihen vielä märkäpuku, niin pelkkä ajatuskin lämmittää. 1400m uinti tuntui menevän hetkessä ja kohta meiltä jo kyseltiin toisessa päässä että onko kaikki hyvin? voitteko jatkaa matkaa? Tässä kohtaa varmaan aika viimeiseen asti valehdeltaisiin kaiken olevan kunnossa että matka saisi jatkua. Tällä kertaa tosin kaikki tuntui olevan aikalailla hyvin. Hetken. Anulla alkoi tehdä luultavasti kuumuudesta johtuen hieman pahaa näillä paikkeilla. Ja vaikka uinti sujui kohtuullisen mukavasti, aina välillä sai arpoa että tulisiko röyhtäys vai jotain kiinteämpää. Röyhtäilyn tasolla kuitenkin pysyttiin.
(c) Jakob Edholm |
Viimeistään toiseksi viimeisen uinnin jälkeen molempien aivot tulivat jo pari metriä jäljessä. Olotila oli ihan absurdi. Tavallaan jalat olisivat voineet jaksaa paremminkin, mutta pää ei osannut enää tehdä yhteistyötä ja välillä oksetti. Ei varsinaisesti ollut paha olo, mutta oli kuitenkin, ei hapottanut, mutta hapotti. Vilkaisu kelloon kertoi, että mikäli vauhti pysyy yllä, olisi tulossa ihan kelpo loppuaika. Siitä saa kivasti motivaatiota pitää pää kasassa. Kahtena raatona raahauduimme kohti viimeistä energiapistettä. Juomareput oli vielä täytettävä loppulenkille ja banaania tungettava naamaan sen verran kuin kehtasi. Viimeisiä kilometrejä taivalsimme kahden miesjoukkueen kanssa toinen toisiamme ohitellen. Jälkeenpäin on tosi vaikeaa palata niihin fiiliksiin viimeisillä kilometreillä, mutta tuskaisia ne olivat, vaikka mihinkään ei varsinaisesti edes sattunut.
Huonolla tuurilla toinen meistä olisi varmaan voinut vielä pökertyä viimeisen 2 km aikana, mutta otettiin varman päälle ja edettiin rauhassa välillä juosten ja välillä kävellen. Maaliviiva läheni ja otimme vielä viimeiset juoksuaskelet. Porukkaa oli paikalla kannustamassa paljon enemmän kuin viimeksi ja se kyllä lämmitti. Tosin maaliin tultaessa taidettiin vaan keskittyä siihen että saadaan hyvä maalikuva. Maaliviivan ylitettyämme möngersimme varjoon istumaan ja erkanimme ruumiistamme. Siinä sitten istuskelimme tulosteltassa ja totesimme että kyllä, olemme kolmisenkymmentä senttiä kehojemme yläpuolella Onko tämä nyt se runners high? Oli tai ei, emme suosittele hakeutumaan tähän tilaan. Tuntemattoman ajan keräilimme itseämme ja möngersimme pesupaikalle. Josta möngersimme syömään kohtalaisen huonolla menestyksellä. Hyvät buffat varmaan oli mutta Anu sai syötyä salaatinlehteä ja makkaran, eikä JJ:kään mitään kovin suurta nautintoa ruoasta repinyt. Jenni-Julia palasi kehoonsa hieman aikaisemmin, mutta Anu etsi itseään vielä pitkälle yöhön. Yöllä tuli myös todistettua viiden antaumuksellisen vessakäynnin (ykköshätä) myötä se, että ihmiskehossa on paljon vettä. Muutamien kuolemanajatusten ja kuorsaavan naapurin avulla katkonaisten yöunien jälkeen alkoi kuitenkin elämä voittaa ja korjasimme tilannetta käymällä aamupalalla kahteen otteeseen.
Aamupala nro. 1 |
54. sija on todellakin kova juttu kisassa mies- ja sekajoukkueiden kanssa. Huomion arvoista on sekin, että iso osa kisaan ilmoittautuneista joukkeista ei uskaltanut startata olleenkaan ja vielä suurempi ei päässyt maaliin asti. Naisjoukkeita oli ilmoittautunut 20, joista 14 starttasi ja 8 tuli maaliin asti.
Loppuverryttelyistä huolehdimme kaksi päivää kisan jälkeen kevyen palauttavan vaelluksen tiimoilla vuorilla: 34km, 7h ja yli 1000m nousua. Loppusaldona lihakset olivat enemmän jumissa kuin kisan jälkeen... Mutta ainakin saimme nauttia huikeista alppimaisemista ja pääsimme tutustumaan läheisesti murmeleihin. Melkein vahingossa pyydystettiin yksi, joka oli juosta suoraan syliin.
Ja näin käy kun laskee sukat alas heti ensimmäisellä kilometrillä. |
Engadin swimrun on kenties kaikkein brutaalein ja raain kisa, mihin olemme koskaan osallistuneet (kyllä, mahdollisesti jopa kovempi kuin Ö till ö). 53 km vuoristoreitistä selviytyminen vaatii paitsi kovaa kuntoa ja rajattomasti sisua, myös lukemattomia muita tietoja/taitoja/kykyjä, kuten nesteen ja energian tankkaus suorituksen aikana, oman kehon tuntemus pitkässä suorituksessa, kylmän ja kuuman sieto, tasapaino, ketteryys... Monet swimruniin liittyvät taidot ovat sellaisia ettei niitä opi kuin kokemuksen kautta. Voidaankin todeta, että aikaisemmista kokemuksista oli tällä kertaa todella hyötyä - viime vuoden virheistä oli otettu opiksi. Tuurilla on kiistatta myös osuutensa ja homma voi hyvästäkin valmistautumisesta huolimatta mennä täysin perseelleen. Emme siis voi olla kuin erittäin tyytyväisiä ja ylpeitä suorituksestamme, joka jälleen ylitti omatkin odotuksemme.
Engadin ei siis tällä kertaa nöyryyttänyt meitä, vaan päinvastoin palasimme takaisin kotiin mukanamme entistäkin suurempi määrä itseluottamusta ja motivaatiota. Halu MM-kisoihin olisi kova, mutta paikan saaminen riippuu nyt täysin meitä paremmin sijoittuneista joukkeista. Taso todellakin on koventunut eikä paikka irtoa kenellekään ilmaiseksi. Riippumatta siitä miten Ö till ö:n kassa nyt käy, matka swimrunin parissa jatkuu taas uudella innolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti