Kaikkea pitää kokeilla. Tänä kesänä vuorossa oli taas niinkin jännittävä lajikokeilu kuin triathlon. Keväällä ja kesän alussa oli tarkoitus treenailla aika paljon aktiivisemmin pyöräilyä, mutta kolme viikkoa ennen Finntriathlon Tahkon kisaa havahduin ja irrottelin maantiepyörän trainerista. Puolustuksen puheenvuoro perustelee tätä yllättävällä suunnistusinnostuksella ja omilla kisajärjestelyillä ja kaikilla muilla yhtä pätevillä selityksillä. Ajattelin koko kevään että alan pyöräilemään sitten kun se, tämä ja tuo on ohi. Kuitenkaan lopulta kahden viikon pyöräkuurilla ja yhdellä elpymisviikolla ennen Tahkon puolikasta ei tehty ihmeitä. Takapuoli ja niska ehtivät tottua menoon ja se sai nyt olla tarpeeksi.
 |
| Mua ei koskaan arveluta nää uintiosuudet. (c)Bullseye Photography |
Kisa ei nyt ihan hirveästi jännittänyt. Perus pikkuahdistus ennen järveen menoa ja kova etukäteisperustelu itselle ja muille kun ei oo tullut treenattua sitä pyörää yhtään. Lähdettiin uimaan ja se ei jotenkin ollut niin kivaa kuin oisin halunnut. Fakta on se, etten ole tehnyt yhtään kovaa uintitreeniä varmaan vuoteen. Läpsyttelen aina sitä iänikuista matkavauhtia. Kisassa tuppaa aina alussa lähtemään vähän keulimaan ja niin nytkin. Koitin hidastaa, mutten onnistunut. Ahdisti jos joku tuli ohi. Hapenotto oli aika huonoa ja varmaan huomaamattani olin taas palannut ilmannieleskelymoodiin. Vähän paha olo ja olin superiloinen kun vaihtoalue alkoi häämöttää edessä. Rantauduin ajassa 39:24 ja olin kyllä vähän pettynyt. Kaksi vuotta sitten Joroisilla aika oli 37:51 ja ajattelin että kyllä nyt ainakin samoihin mennään. No sitten kävin kehityskeskustelun itseni kanssa, jossa selvisi, etten oikeastaan ole treenannut uintia niin, että voisin odottaa minkäänlaisia tulosparannuksia. Olin siis lopulta ihan tyytyväinen aikaani.
Juoksuun lähdettäessä en tuntenut jalkojani. Pieni pyöräspurtti voidaan jättää seuraavissa kisoissa pois. Jalattomuudesta huolimatta alkuvauhti oli minun mittapuun mukaan naurettavaa 3'45'' tahtia. Naurettavaa siis siinä mielessä että tuolla vauhdilla olisin kuollut jo ennen ponttoonisiltaa. Se on vaan hassu tunne kuinka alussa jalat vaan vie ja ihminen vikisee. Päätin rauhoittaa vauhdin vitoseen. Tämä oli alkuperäinen suunnitelmani edetä reitillä. Ensimmäisellä kierroksella teki hirveästi mieli juosta kovempaa. Käskin itseäni juoksemaan vitosta. Se oli ehkä pitkään aikain viisain kisapäätökseni. Toiselle kierrokselle lähdettäessä askel ei ollutkaan ihan yhtä lennokas ja pysyäkseen tavoitevauhdissa, piti ihan tehdä töitä. Aika hyvin vitosen tahti pysyi, kunnes mittavan ohitusurakan jälkeen vatsaan tuli taas ihan jäätävä pistos. En päässyt siitä eroon. Ensin hidastin vauhtia ja lopulta olin tien sivussa hetken aikaa kaksinkerroin pienellä aikalisällä. Letka meni ohi ja ärsytti. Koitin jatkaa juoksua, mutta se oli kivuliasta. Yritin suggeroida itseni kivuttomaksi "kipu on vain tunne, tunteita voi hallita." Ehkä puolitoista kilometriä kärvistelin jotain hiipimisen ja hölkän välimaastoa kun kipu laukesi. Sitten oli pakko ohittaa se letka joka tuli aikalisän hetkellä ohi. Maaliin selvisin ajassa 1:54:01. Pari minuuttia siitä olisi saanut pois ilman juoksun aikaista kramppia ja ehkä muutaman vielä paremmalla energiansaannilla. Mutta kuten kehityskeskustelussa selvisi, jossittelu on turhaa, tämä meni nyt näin.
Loppuaika oli 5:41:47. Sain hienon mitskun ja finisherpaidan, huonosti olleiden housujen myötä "vatsahaavan", vasempaan nilkkaan pienen tulehduksen ja innostuksen osallistua taas pian uudestaan johonkin hiton triathlonkisaan. Kohta mennään taas.
