Anu

Synnyin ja sitten lähdin hiihtämään.

Koska muistini ei aina ole aivan priima, ensimmäiset todelliset urheilumuistot ovat suunnistusharrastuksen alkutaipaleelta, jostain yhdeksän vuoden paikkeilta. (Paitsi se, kun äiti kävi aerobikissä ja minä puuhailin omiani salin takaosassa.) Mutta ainakin valokuvien perusteella on tullut hiihdettyä, eräjormailtua, uitua ja aloitettu voimaharjoittelu hyvinkin varhaisessa vaiheessa. Vedessä oli mukavaa ja kuulunkin tähän lapsivesipetojen heimoon, alalahkona avovesipetous. Koskaan tämä innostus ei kohdistunut varsinaiseen uinnin harrastamiseen ja jos oikein muistia pinnistelen, niin uimakoulusta tai koulun uintikerroista ei tainnut jäädä kovin montaa positiivista muistoa. Ja siihen se sitten jäi. Ei uintia yli kymmeneen vuoteen ennen triathlonin aloittamista.

Suunnistuksen aloitin muinoin Espoon Suunnan järjestämästä oravapolkukoulusta kaverini kanssa tämän äidin lehdestä löytämän ilmoituksen perusteella. Minä jäin sille tielle, kaveri ei.

Jossain vaiheessa yläastetta suunnistus oli auttamattomasti uncool ja tämä tosiasia vei yleisurheilun pariin. Hyppylajit kiinnosti paljon, mutta sekin into lopahti. Luultavasti viimeistään silloin kun valmentaja alkoi soittaa viikoittain 13 – 14-vuotiaille urheilijoille, ettei pääse vetämään harjoituksia, mutta ”valmentakaa itse itseänne”. Ja niin, no ei se ehkä muutenkaan tuntunut kauhean mielekkäältä puuhalta siinä vaiheessa.

Suunnistus se sitten oli, ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Junnuvuosina olin ihan hyvä, en koskaan SM-mitaleilla, mutta toisinaan siinä melko lähellä kärkkymässä. Olin kuitenkin tyytyväinen, enkä kovin tosissani unelmoinut mistään kansainvälisestä menestyksestä, tai vaikka olisinkin, ei se välittynyt ainakaan harjoitteluun. Pääsarjaan siirryttyä panostus on ollut erittäin vaihtelevaa totaalisesta mielenkiinnottomuudesta jopa pieneen panostukseen verrattavissa olevaan meininkiin.

En ehkä ole ollut kauhean pitkäjänteinen omien harrastusten kanssa, mutta sitäkin innokkaampi aloittamaan uusia ja innostumaan muiden tekemisistä.  Aina innostuksen kohteet eivät toteutuneet ihan konkreettisesti. Toteutumattomat ideat ovat olleen ainakin seuraavanlaisia: Bring it on, Anna palaa elokuva sai minut melkein aloittamaan cheerleadingin. Silloin kun eurosport oli vielä maksuton, tuijotin joskus tuntitolkulla snookeria ja halusin isona olla Ronnie O’Sullivan (onko tämä nyt urheilua). Riverdance näytös joskus 90-luvulla herätti hyvinkin piilossa olleen halun harrastaa irlantilaisia tansseja.

Vaikka tykkään tehdä suunnitelmia ja kaiken maailman listoja niin tulevien treenien kuin minkä tahansa varalle, harvoin ne tulevat sellaisenaan toteutumaan. Muutama viikko on luultavasti keskiarvo, jonka olen noudattanut mitään treenisuunnitelmaa. Jos haluankin juosta pyöräilyn sijasta, niin minä juoksen pyöräilyn sijasta. Tai jos tänään ei huvita yhtään mikään, niin ei oo pakko. Epäilen, että tämä taktiikka vie omalla kohdallani parempiin tuloksiin kuin se, että väkisin vääntäisin tiettyä ohjelmaa ja sen seurauksena kyllästyisin ja jättäisin koko homman. Ja siitä huolimatta että suhteeni urheilun kanssa on ollut ailahtelevaa myötä- ja vastamäkeä, en kyllä mitenkään pysty kuvittelemaan elämää ilman minkään sortin liikuntaa. Niinä kesinä kun tuli ravattua aktiivisemmin suunnistuskisoja, tuli syksyllä kauden päätyttyä eteen aina sama ongelma; mitä ihmiset tekevät jos eivät kierrä joka viikonloppu kisoissa?

Muita syitä miksi oma harjoittelu on sellaista kuin on, ovat muun muassa kirja nimeltä Born to run, youtuben motivaatiovideot, halu tehdä jotain siistiä (ainakin omasta mielestä) sekä Gustafsbergin Jutta ja superdieetit muutaman vuoden takaa, jolloin tajusin yhdessä kaikkien muiden kanssa, että myös minä voin käydä salilla ja yrittää vetää leukoja.

Alkuvuodesta 2012 sain ystäväni kanssa idean ottaa projektiksi harjoittelun ja valmistautumisen heinäkuun alussa järjestettävään Vantaa Triathloniin. Usko ja ennen kaikkea luulot omiin kykyihin olivat kyllä ihan omaa luokkaansa. Sitten menimme uimaan. Aloitettiin uintitreenit maaliskuun puolessavälissä suoraan Espoonlahden 50metrin radalta. Alku oli +10 vuoden uimattomuuden jäljiltä lievästi sanottuna hankalaa, mutta treenipäiväkirjan merkintöjen mukaan; kyllä se lähti sujumaan. Ennen Vantaan kisaa uintikilometrejä tuli tahkottua kokonaista 7,4, mikä ei varsinaisesti ole paljon. Itseluottamusta uhkuen menin kuntosarjan startissa eturiviin ja kauhean nöyryytyksen, sammakon ja selkäuinnin saattelemana rantauduin viimeisten joukossa uintiosuudelta. Ihan tosissani harkitsin kisan keskeyttämistä uinnin aikana. Onneksi en, sillä siitä oli helppo aloitta järjetön nousu sijoituksissa ja kisan jälkeen olin jo vakuuttunut että nyt se oikea on löytynyt.

Samana kesänä koin myös hienoisen yliannostuksen suunnistusta, mikä omalta osalta vaikutti lajin vaihtumiseen. Onneksi seuraavana kesänä kuitenkin tulin taas järkiini todetessani että suunnistus on tosi jees. Tässä on nyt varmaan joku hyvä balanssi päänkäytön ja toisaalta lähes aivottoman runttaamisen välillä?

Liityin Helsinki Triathloniin ja olo oli heti kuin kotona. Muistan ensimmäisen perjantaikuntopiirini, jossa jouduin tekemään tunnustuksen: Olen Anu, Olen triathlonisti. Taisin kyllä sanoa että, Toivottavasti minusta tulee triathlonisti. Syysleiri Vierumäellä sinetöi diilin, kyllä minusta tulee triathlonisti. Leirillä koin myös jonkin sortin uinnillisen herätyksen. Ilmoittauduin ohjatulle uintivuorolle ja yllätin itsenikin siitä, miten nopeasti sain ideasta kiinni. Hetkittäin alkoi tuntumaan siltä, että uinti voisi olla ihan mukavaa puuhaa paremmalla tekniikalla.

Keväällä 2013 vietin 3kk Málagassa opiskelemassa. Ei mennyt opintomatka hukkaan sillä opin esimerkiksi uimaan avovedessä. Totesin että merenpohja on pelottava ja että ei se sitten lopulta ollutkaan niin pelottava. Valloitin ”vuoria” pyörällä ja jaloin ja reidet eivät mahtuneet enää mihinkään housuihin. Rusketuin! Ja on taivahan tosi että sellaista ihmettä ei ole usein tapahtunut. Kävin muutamat sprinttimatkan kisat sekä triathlonissa että duathlonissa. Sain kerran 50€ palkintorahaa. Ja jätin hampaankoloon muutaman toteuttamattoman idean, joiden tiimoilta Málagaan on välttämätöntä palata.

Kesällä 2013 juoksin ensimmäisen maratonin neljään tuntiin. Valmistautuminen oli tyyliä soitellen sotaan, johon nähden loppuaika tai maaliin pääsy ylipäätään oli jo voitto. Ja tulihan se voitto myös naisten sarjan ainoana osallistujana. Huoltojoukoille tiuskiminen loppumatkasta on oleellinen osa maratonin suorittamista. Viikon ajan kisan jälkeen vannoin ettei enää ikinä. Vuoden kohokohta piti olla Joroisten Finntriathlonin puolimatka. Kaikki meni mukavasti siihen asti, kunnes muutamaa päivää ennen kisoja sain vähintään kuolemantaudin. Harjoituspäiväkirjan kommentti Eniten vi****aa kaikki. summaa olotilan aika täydellisesti. Hain Kuopio Triathlonista lohdutusta ja elämä alkoi taas hymyillä.

Loppuvuoden urheilullisiin kohokohtiin kuului uintikoutsin tokaisu: Melkein kehtaa jo kertoa kavereille valmentavansa teitä.

Jotta ensi kesän uinti-juoksutavoitteista selviää, pitää lähitulevaisuudessa varmaan uida ja juosta ja paljon. Motivaatio ainakin alkaa olla huipussaan kohta kaksi viikkoa kestäneen sitkeän räkätaudin ansiosta. 

Ja tulevaisuudensuunnitelmathan selviää tulevaisuudessa.

(Huom! Kirjoitettu Espoon murteella)

Mää oon Jeeju

Sillo ku mää olin piäni, ei ollu viäl tiatsikoita, kännyköitä tai pleikkareita (okei, kyl niit jottai olemas oli, mut ei meil koton ollu). Sillo oli viäl iha normaalii, et muksut laukkas ympäri kyllää soittelemasa ovikelloja ja kyselemäsä, et ”ONKS JAAKKO KOTONA???”. Loimaan Suopellol kaikki kakarat tuns toisens ja tiäs, misä toiset asu. Se oli kivvaa. Joskus meit saatto ol toistkymmentä eri ikäst lasta pelaamasa pesistä, kirkkistä, lipunryöstöö tai pallopurkkista. Sillo mulla ei ollu mittää harrastuksii, mut sattuneest syyst tuli liikuttuu silti aiks paljo. Pesäpallos olin kyl historiallisen huano. Ussein mut valittii joukkueeseen viimisenä, mut ei se mua kuiteska haitannu. Mää vaan halusin olla mukana.

Äiti ja iskä myäs laitto mulle luistimet jalkaa jo kolmen vanhana ja hiihtämäsäki me käytiin iskän kaa jo sillo ku mää olin tosi piäni. Siks mää varmaan oonki aina tykänny tosi paljo talviurheilusta. Meil oli talvisin jääkenttäki iha siin kotipiha vieres ja joskus mää kävinki mont kertaa päiväs luistelemasa. Kerran mun varpaat paleltu nii, et piti sulattaa niit lämpimäs vees, mut ku mä en vaa halunnu lopettaa... 

Kesäsi mää tykkäsi uira. Tai oikeestaa se oli semmosta vedes plutjausta, hyppimist ja sukelteluu. Mut sillee mää tottusin vettee. Huulet sinisinäki piti viel yrittää polskia. Iskä ja äiti saiki ylleensä väkisi raahata mut ylös järvestä. Vähä myöhemmi meille ostettii semmone piäni uima-allas pihalle ja siin me si kans riahuttii mun sisarusten kans. Joskus saatettii olla siinäki monta tuntii. Välillä ehk käytii saunasa.

Kouluun mul oli ala-asteel matkaa joku kaks kilsaa. Se kuljettii kavereitten kans pyärillä. Joka päivä. Ympäri vuoden. Sillon ei kukkaan puhunu mistään ”talvipyäräilystä”. Kerran me päätettiin repästä ja mentiinki potkukelkoilla.

Yheksä-vanhana mun paras kaveri sai mut puhuttuu mukkaans futisreeneihi.

Mää olin iha paska ja jo tunnin reenin jälkee iha piipus. Mun ekas pelisä sain viie minuutin peliajan jälkee pallon keskel pläsiä ja lopun pelin istusinki si tukko nenäs vaihtopenkil. Mut mää en lopettanu. Mää harjotteli ja pelasi monta vuatta, kehittysinki tosi paljo. Yhtenä vuanna mein joukkue voitti Turun piirisarjassa pronssii. Mul o viäläki se mitali tallesa.

 

Mut ei must kuiteka koskaa mittään huippufutaajaa tullu.

Si ku piti siirtyy yläasteel, mää päätin hakkee liikuntaluakal ku mää tykkäsi liikasta. Sinne oli oikee pääsykokkeetki, mut mää pääsi. Meil oli si koulus vähä enemmä liikkaa ku tavallisil luokil.

Ja koska mää olin ollu aina hyvä luistelemmaa, mää päätin yläasteel alottaa kans ringete. Siinä mää olin jopa aika hyvä. Heti ekas pelis tein maalinki. Mää taisin ehtii harrastaa sitä jopa pari vuatta enneku mein joukkue si hajos... Ja sit vähä myähemmi hajos futisjoukkuekki.

Siin yläastee alus iskä vei mut ekaa kertaa laskettellee ja pääsin myäs ekkaa kertaa käymää Lapisa. Mää rakastusin lasketteluun heti sillo ekal kerral, ja Lappiin kans. Sen jälkee mää oon aina haaveillu et asusin joskus jossai, mis pääsis laskettellee joka päivä. Viälä se ei oo totteutunu, mut oon kyl käyny lomil laskee tosi hianois paikois, niinku esimerkiks Åres Ruattis, Oppdalis Norjas ja Chamonixis Ranskas. Alppeihi mää rakastusin kans täysii ja nykyään mää haaveilenki ussein muuttavani sinne.

Täsä mää oo Alpeilla

No, mut sillon ku mun ringette- ja futisharrastukset loppus, mun täyty keksii jottai muuta... Ni si mää aloin käymää airobikis. Ja myähemmi bodipumpis ja kompatis ja spinningis ja kahvakuulas ja atakis ja mitä kaikkii niit ny o. Se oli kivvaa, kunnes mua alko vähä kyllästyttää. Mitä järkee o reenata jos ei o mittää tavotetta?

Ton rosessin aikana mää  jotenki ehtisin käydä lukion, tavata mu nykyse miähe, assuu vuaden Tampereel, opiskella teknistä piirtämistä, mennä naimissii, muuttaa Espoosee ja alottaa restonomiopinnot. Mut koska tää juttu ny keskittyy mu liikkumishistoriaa, mää ohitan nää vähemmä olennaiset jutut.

Siit ku mää muutin Espoosee, o ny kolme ja pual vuatta. Enkä mää muuten oikeesti puhu ennää tällee (oonks oikeesti joskus puhunu??). Mut aijjon silti kirjottaa tän loppuun näin, koska tää o nii hauskaa et mua oikeestaa vähä naurattaa koko aja.

Espoos mää kävin viäl yli vuaden verran just tommosil ryhmäliikuntatunneil, kunnes si yks mun kaveri pyys mua sen kans Vantaa triathlonnii. Mää olin kyl kuullu triathlonist aikasemminki, mut mää luulin etten mää pystyis siihe.

Olin vääräsä.

Se oli semmone kokeile triathlonia –kisa, misä matkat oli 0,5 km uintii, 20 pyäräilyy ja 5 juaksuu. Me ilmottauduttii vaa muutama viikko enne sita kissaa, ni ehä mää hirveesti ehtiny siihe harjotella. Mää kummiski kävi sellase uintitekniikkakurssi ja opi vähä vaparin tekniikkaa. Siis VÄHÄ. Siin kisas en oikeesti pystyny sitä uimaa ku vähä alus ja lopus, mut onnek se uintimatka oli nii lyhyt. Pyöräily ja juoksu meniki si hyvi ja maaliin tullesa tunsin itteni vähintäänki aironmäniks.

 

Se oli mennoo si sen jälkee. Mää liittysin Helsinki Triathlonnii aika pian sen jälkee ja harjotteli paljo ittekseni, varsinki uintia. Ja sehä rupeski sujjuu pikkuhiljaa. Mää muistan viäläki ku ekan kerran pystyin uimaa vaparia kolme sattaa metriä putkeen. Se oli aivan käsittämättömän hianoo!

Rahhaaki meni. Ostin uuden pyärän, varusteita ja vaatteita... Mut ei siitä mittää olis ilman niitä tullukkaa.

Sinä kesänä mää en ennää kisannu, mut mää olin jo päättäny et seuraavana kesänä kissaisin enemmä, ehkä perusmatkaa (1,5/40/10). Vähä enne joulua mää si sain semmose ajatukse, et mitä jos mää ilmottautusi Finntriathlonnii. Aluks se oli vähän niinku vitsi, mut sit mä aloin miettii et pystyisiks mä oikeesti suorituu siitä. Mää en ollu koskaa pyöräilly yheksää kymmentä kilometriä tai juossu puolimaratoonia, mut jotenki mää vaan uskosin itteeni nii paljo et mää ilmottautusin sinne.

Ja si mää reenasi. Samalla mää myäs luin yliopiston pääsykokkeissii, koska oli todennu ettei hotelli—ja ravintola-ala ollu se mun juttu. Mää halusin pelastaa maailman ja päästä opiskellee ympäristötieteitä.

Viime kesänä mää sen sitte tein (siis Finntriathlonin, en pelastanut maailmaa... vielä). Aikaa siihe meni kuus tuntia ja kaheksa minuuttia ja mulle se oli hyvä aika. Kävi viäl nii hassusti, että mää voitin oman ikäsarjani SM-pronssia, vaikka olin kyl oikeesti vasta seittemäs. (Joo, seki o näköjää mahrollista.)

Täsä mää saan mitallin

Ja pääsin myäs yliopistoon. Just sinne, mihin mää  olin halunnu. Ja maailmaki odottaa edelleen pelastamista.

Syyskuusa mää sitten juaksin ensimmäisen maratonini. Mää en ollu hirveesti harjotellu siihe, mut mun tavote oliki lähinnä selviytyä maaliin asti.

Ekat kolkyt kilsaa oli itseasias tosi hauskaa. Sit sen jälkee rupes jo vähä jalois tuntuu. Onneks sellane vanhempi miäs juoksi sii mun kans ja me juteltii koko aja ni sit se väsymys unohtu. Se miäs oli seuraavana päivänä menosa toiselle maratonille... Kolmenkymmeneviiden kilsan kohdal se kuitenki jäi musta ja mun piti si juasta yksi. Ja siin vaihees väsytti jo oikeesti. Mun miäs pyäräili välillä siin viäres mut mää olin nii väsyny et tiuskin sille vaa kiukkusesti ku se yritti kannustaa mua.

Neljänkymmene kilsan kohal sellane nainen juoksi mun vieree ja se sano, et ”me ollaa juostu melkei alusta saakka samaa tahtia että eiköhän mennä yhessä loppuu asti”. Sil naisella tuntu olevan voimia viäl tosi paljo jäljel ja me otettiinki siihe si oikee torelline loppukiri – siis oikeen ”juostiinjuostiin”. Mää vaan vaannosin miälessäni, että ”mää en koskaa ennää lähe maratonil, mut nymmää juaksen tän loppuun asti”.

Ja kyllähä mää sen loppuun juaksin, aikaan neljä tuntia ja kakskytviis minuuttia. Ja aika lailla heti maalin tulon jälkeen mää päätin, että ens vuanna täytyy juasta alle neljän tunnin.

Se oli mun viime kaude viimine kisa.

Monet kyssyy aina, et miten mää jaksa reenata näi paljo.

No, enimmäksee mää tee sitä iha vaa siks, et se o nii kivvaa. Mää tykkää juasta, uida ja pyäräillä. Lihaskuntoo mää tykkään kans tehä ja ny talvel oon taas innostunu hiihtämisest. Mää teenki yleensä aina vähä vaihdelle sitä, mikä millonki tuntuu kivalta. Kaikkei enite mää tykkään liikkua ulkona luonnosa.

Ja se aina kans motivoi ku huamaa kehittyneens. Joskus sitä jopa yllättää ittensä iha täysi. En mää olis viälä pari vuatta sitte haaveillukka mihinkä aironmänkisoihin osallistuvani.
 

Joskus nuarempana mä en yhtää tykänny mistää kisoist, mut nykyää kisapäivät o mun kesän kohokohtii. Mää nautin tosi paljo niihi osallistumisest ja tiiän että ne kisakokemukset on sitä parempia, mitä paremmi o valmistautunu. Seki motivoi reenaamaan.

Sit on tiätty niitki päivii, jollo ei hirveesti huvita. Ja niitä aamuja ku pitäs viis kolkkyt herätä ja lähtee juaksee uimahallil... Sillo auttaa just se, et o ilmottautunu johonki kissaa ja sitoutunu johonki tavotteesee. Ja kaverin kaa reenaamine o yleensä hauskempaa, ainaki jos o pitkä reeni tai tosi aikane aamu. Mut mää kyl tykkään myäs yksin reenaamisest.

Sit mää tiätty syän terveellisesti ja paljo. Nukkumine o kans tosi tärkeetä ja mää meenki yleens aina tosi aikasi nukkuu. Viinaa mää juan vaa harvoi ja tupakkaa en tietenkä polta.

Lihashualtoo mää oon aina ollu vähä laiska tekkee, mut viime aikoin oon alkanu siihenki panostaa enempi ja se kyl kannattaa. Mää yritän venytellä ainaki vähäse joka päivä ja si mul o tollane pilatesrulla, mil saa kivasti hiarottuu lihaksii. Hiarojallaki mää oon käyny, mut ku mää oon tämmöne köyhä opiskelija, mul ei oikee oo varraa siihe. Siit olis kyl mulle tosi paljo hyätyy, ku mul tuppaa noi lihakset aika kirreet olemaa ja varsinki penikat o ussein tosi jumis.

Ens kaudella mun tavotteena on parantaa aikoja sprintti-, perus- ja pualimatkan triathloneis. Ja sit mää edelleen aijjon juasta sen maratonin alle neljään tuntii.

Pääasiassa tuun tietenki keskittyy Pink Sealsiin, swimruniin ja siihe et saadaa se paikka öötilööstä.

Tulevaisuudes, ehkä jo 2015 tai sit vähä myähemmi, mää haluaisin suarittaa aironmänin ja osallistuu myäs ehkä johonki hiihto- ja multisportkisoihi. Olis myäs kiva tehä jottai pitempii vaelluksii vaiks Lapisa. Ja edellee mää haaveilen siitä Alpeille muuttamisestki ja päivittäisest laskemisest. Voisin mää myäs kuvitella viälä joskus pelaavani vaiks ringettee tai futistaki.

Tärkeintä mulle kuitenki on se, et ite nautin siitä, mitä teen ja pysyn terveenä.

Ketä me ollaan, mitä me tehdään ja miksi?

Noin kaksi vuotta sitten kävi niin, että kaksi toisilleen tuntematonta nuorta naista, Anu ja Jeeju, hurahtivat totaalisesti triathloniin. Sattumalta he molemmat liittyivät Helsinki Triathloniin ja heistä tuli huonekavereita Vierumäen syysleirillä 2012. Tasan vuotta myöhemmin, syysleirillä 2013, he kuulivat sattumalta ÖTILLÖ-nimisestä juoksu-uintikilpailusta. Ja siitä alkoi tarina, jota nyt pääsette seuraamaan mm. tästä blogista.

Kuka Anu?

Anu on 27-vuotias jalkaterapeuttiopiskelija Helsingistä. Muita menneitä ja ehkä tulevia uravaihtoehtoja ovat olleet esimerkiksi arkeologi, valokuvaaja sekä koirien kasvattaja. Anun urheiluharrastus on alkanut pienenä satujumpasta. Tämän ensimmäisen (ja viimeisen?) kerran aikana kävi selväksi, että hän on todella huono häviäjä ja muutenkin aika herkkä ja itsenäinen lapsi. Vanhemmat kauhistelivat, että tuleekohan tästä nyt yhtään mitään. Suunnistajahan siitä tuli. Yhdeksän-vuotiaana alkanut enemmän ja vähemmän vakavasti otettu suunnistusharrastus on jatkunut tähän päivään asti. Anu innostuu uusista asioista hirveän nopeasti, mutta kiinnostus saattaa myös lopahtaa samalla tahdilla. Lajikokeiluja on ollut laidasta laitaan, judosta tankotanssiin. Oli laji mikä tahansa, siitä ei saa tulla tylsää rutiinia. Joten mikä olisi parempi vaihtoehto kuin triathlon. Triathlonin pariin Anu eksyi vuonna 2012, ilmoittauduttuaan ystävänsä kanssa Vantaa Triathloniin. Sen jälkeen hän on käynyt lyhyempien matkojen kilpailuissa Suomessa ja Espanjassa, sekä yrittänyt kipeänä päästä 2013 Joroisten puolimatkaa läpi, siinä luonnollisesti onnistumatta. Vuodelta 2013 on myös Anun ensimmäinen maratonjuoksu Varpaisjärvellä, jossa naisten sarjan ainoana osallistujana irtosi myös maratonin voitto.


Kuka Jeeju?

Jenni-Julia eli Jeeju on 23-vuotias kaikenlaista kokeillut ja opiskellut, mutta nykyisin ympäristötieteiden opiskelija, Espoosta.  Nuorempana hän harrasti jalkapalloa ja ringetteä, mutta molemmat harrastukset hän joutui aikanaan lopettamaan joukkeiden hajottua. Pienellä paikkakunnalla, Loimaalla ei harrastajia vain enää riittänyt.

Jeeju oli aina pitänyt itseään joukkueurheilijana. Yksilölajeihin hän oli mielestään liian epävarma. Joukkuelajien jäätyä taakse, hän alkoi kuitenkin kehittää itseään enemmän yksilönä, mikä tarkoitti aluksi ryhmäliikuntatunneilla ja kuntosalilla käymistä. Pikkuhiljaa tällainen "kuntoilu" alkoi kuitenkin tuntua turhauttavalta, koska mitään varsinaista tavoitetta ei ollut. Juuri niihin aikoihin, keväällä 2012, eräs Jeejun ystävistä pyysi häntä mukaan Vantaa Triathloniin ja siitä alkoi Jeejun pitkä matka kestävyysurheilun jännittävään maailmaan. Nälkä kasvoi syödessä (toisinaan myös kirjaimellisesti) ja Jeeju onkin sen jälkeen kilpaillut jo triathlonin pika- ja perus- ja puolimatkan kisoissa. Innostuskaan ei ole ajan kuluessa laimentunut, päinvastoin. Nyt Jeejun tähtäimessä alkavatkin olla myös täydenmatkan Ironman-kisat.

Mikä ÖTILLÖ?

ÖTILLÖ on täysin ainutlaatuinen juoksu-uinnin MM-kilpailu, joka on järjestetty vuodesta 2006 lähtien vuosittain Tukholman saaristossa. Kilpailu suoritetaan kahden hengen joukkueissa siten että joukkue etenee yhdessä läpi koko reitin. Reitti kulkee siis saaristossa ja ideana on uida saarelta saarella ja juosta saarten läpi. Taivalta kertyy juosten yhteensä 65 km ja uiden 10 km. CNN on arvioinut ÖTILLÖn yhdeksi maailman rankimmista kestävyysurheilukilpailuista. Vuoden 2014 ÖTILLÖ järjestetään 1.9.2014. Yksikään suomalainen naisjoukkue ei vielä ole selvinnyt ÖTILLÖstä. Vuonna 2012 suomalainen Team Snowflakes (Salla Ruosaari ja Petra Jansson) joutuivat keskeyttämään.

Koska emme tullet valituksi kisaan meriittivalinnassa, eikä meitä onnistanut edes arvonnassa, aiomme nyt ansaita paikkamme sijoittumalla joko UTÖswimrunissa 31.5.2014 tai Engadin-swimrunissa 12.7.2014. Aiomme toki kisata myös erilaisissa tapahtumissa Suomessa, ja päivitämmekin kisakalenteriamme tänne blogiin.

Mikä Pink Seals?

Pink Seals on ehkä maailman nopeimmin kasaan kursittu projekti ja tietenkin Anun ja Jeejun joukkueen nimi. Joukkeen tavoitteena siis on osallistua vuoden 2014 ÖTILLÖön. Pink Seals on kuitenkin myös enemmän kuin pelkkä urheilujoukkue. Projektin tarkoitus on nimittäin myös lisätä ihmisten ymmärrystä ympäristöongelmista ja osaltaan auttaa niiden ratkaisemisessa. Vuonna 2014 Pink Seals kerää rahaa WWF:n Itämerensuojeluun. Tiedot siitä, mihin rahaa voi käydä lahjoittamassa, tulee lähiaikoina tänne blogiin ja Facebook-sivuillemme.

Olemme saaneet jo projektin alkuvaiheessa kullanarvoista apua Melina Charlotte Productionilta sekä Eneyeteeltä, jotka mahdollistivat upean esittelyvideomme teon vain parissa viikossa. Pink Seals valittiin myös HEAD swimming Finlandin lähettiläsjoukkueeksi, mistä olemme todella kiitollisia.

Projektiamme voi tukea myös tykkäämällä meidän Facebook-sivusta ja jakamalla postauksiamme sekä tietysti seuraamalla tätä blogia. Sosiaalisessa mediassa saavutettu näkyvyys on tärkeää, jotta saavutamme keräystavoitteemme. Myös kaikenlainen muu medianäkyvyys on suositeltavaa, joten meihin saa ja pitää olla yhteydessä myös siinä tapauksessa, että haluat vaikkapa kirjoittaa meistä jutun paikallislehteesi.

Miksi Itämeri?

Itämeri on koko maailman mittakaavassa täysin ainutlaatuinen ja erittäin herkkä sisämeri. Valitettavasti se on myös ehdottomasti maailman pilaantunein meri. Erityisen herkän siitä tekee sen pieni koko, mataluus, suuri, tiheästi asutettu valuma-alue ja niukka lajisto. Koska Itämeri on melko nuori, lajeilla ei ole ollut paljon aikaa sopeutua sen murtovesiolosuhteisiin. Monet Itämeren lajeista onkin luokiteltu uhanalaisiksi. Näihin kuuluvat myös Itämeren hylkeet. Tällä hetkellä Itämerta uhkaavat ainakin rehevöityminen, liikakalastus, öljyvahingot ja ilmastonmuutos.

Summa summarum

Koska me olemme jokseenkin tuohtuneita siitä, ettei meidän hanketta pidetty ÖTILLÖn järjestäjäorganisaatiossa riittävän tärkeänä, aiomme nyt osoittaa kuinka väärässä he olivatkaan. Aiomme harjoitella ahkerasti ja pitää itsestämme niin kovaa meteliä, että kuulevat Ruotsissa asti. Näytetään, ettei meitä lannisteta näin helposti, eikä me suostuta luovuttamaan vaikka he eivät meitä mukaan kisaan ottaneetkaan (pelkäsivät varmaan häviävänsä). Toukokuussa käydään sitten ottamassa kisapaikka ÖTILLÖön ja heinäkuussa käydään Sveitsissä vähän harjoittelemassa.

Kannattaa seurata tätä blogia, koska tänne me sitten avaudutaan meidän onnistumisista, epäonnistumisista, iloista, suruista, pettymyksistä ja voimaantumisista. Kannattaa myös käydä lahjoittamassa kampanjan keräykseen heti kun se on mahdollista. Ja kesällä voitte sitten tulla ihmettelemään meitä kaikenlaisiin kisoihin ja tapahtumiin. Mutta niistä lisää sitten lähempänä. Nyt: tykätkää, jakakaa, kommentoikaa. :)