Anu

Synnyin ja sitten lähdin hiihtämään.

Koska muistini ei aina ole aivan priima, ensimmäiset todelliset urheilumuistot ovat suunnistusharrastuksen alkutaipaleelta, jostain yhdeksän vuoden paikkeilta. (Paitsi se, kun äiti kävi aerobikissä ja minä puuhailin omiani salin takaosassa.) Mutta ainakin valokuvien perusteella on tullut hiihdettyä, eräjormailtua, uitua ja aloitettu voimaharjoittelu hyvinkin varhaisessa vaiheessa. Vedessä oli mukavaa ja kuulunkin tähän lapsivesipetojen heimoon, alalahkona avovesipetous. Koskaan tämä innostus ei kohdistunut varsinaiseen uinnin harrastamiseen ja jos oikein muistia pinnistelen, niin uimakoulusta tai koulun uintikerroista ei tainnut jäädä kovin montaa positiivista muistoa. Ja siihen se sitten jäi. Ei uintia yli kymmeneen vuoteen ennen triathlonin aloittamista.

Suunnistuksen aloitin muinoin Espoon Suunnan järjestämästä oravapolkukoulusta kaverini kanssa tämän äidin lehdestä löytämän ilmoituksen perusteella. Minä jäin sille tielle, kaveri ei.

Jossain vaiheessa yläastetta suunnistus oli auttamattomasti uncool ja tämä tosiasia vei yleisurheilun pariin. Hyppylajit kiinnosti paljon, mutta sekin into lopahti. Luultavasti viimeistään silloin kun valmentaja alkoi soittaa viikoittain 13 – 14-vuotiaille urheilijoille, ettei pääse vetämään harjoituksia, mutta ”valmentakaa itse itseänne”. Ja niin, no ei se ehkä muutenkaan tuntunut kauhean mielekkäältä puuhalta siinä vaiheessa.

Suunnistus se sitten oli, ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Junnuvuosina olin ihan hyvä, en koskaan SM-mitaleilla, mutta toisinaan siinä melko lähellä kärkkymässä. Olin kuitenkin tyytyväinen, enkä kovin tosissani unelmoinut mistään kansainvälisestä menestyksestä, tai vaikka olisinkin, ei se välittynyt ainakaan harjoitteluun. Pääsarjaan siirryttyä panostus on ollut erittäin vaihtelevaa totaalisesta mielenkiinnottomuudesta jopa pieneen panostukseen verrattavissa olevaan meininkiin.

En ehkä ole ollut kauhean pitkäjänteinen omien harrastusten kanssa, mutta sitäkin innokkaampi aloittamaan uusia ja innostumaan muiden tekemisistä.  Aina innostuksen kohteet eivät toteutuneet ihan konkreettisesti. Toteutumattomat ideat ovat olleen ainakin seuraavanlaisia: Bring it on, Anna palaa elokuva sai minut melkein aloittamaan cheerleadingin. Silloin kun eurosport oli vielä maksuton, tuijotin joskus tuntitolkulla snookeria ja halusin isona olla Ronnie O’Sullivan (onko tämä nyt urheilua). Riverdance näytös joskus 90-luvulla herätti hyvinkin piilossa olleen halun harrastaa irlantilaisia tansseja.

Vaikka tykkään tehdä suunnitelmia ja kaiken maailman listoja niin tulevien treenien kuin minkä tahansa varalle, harvoin ne tulevat sellaisenaan toteutumaan. Muutama viikko on luultavasti keskiarvo, jonka olen noudattanut mitään treenisuunnitelmaa. Jos haluankin juosta pyöräilyn sijasta, niin minä juoksen pyöräilyn sijasta. Tai jos tänään ei huvita yhtään mikään, niin ei oo pakko. Epäilen, että tämä taktiikka vie omalla kohdallani parempiin tuloksiin kuin se, että väkisin vääntäisin tiettyä ohjelmaa ja sen seurauksena kyllästyisin ja jättäisin koko homman. Ja siitä huolimatta että suhteeni urheilun kanssa on ollut ailahtelevaa myötä- ja vastamäkeä, en kyllä mitenkään pysty kuvittelemaan elämää ilman minkään sortin liikuntaa. Niinä kesinä kun tuli ravattua aktiivisemmin suunnistuskisoja, tuli syksyllä kauden päätyttyä eteen aina sama ongelma; mitä ihmiset tekevät jos eivät kierrä joka viikonloppu kisoissa?

Muita syitä miksi oma harjoittelu on sellaista kuin on, ovat muun muassa kirja nimeltä Born to run, youtuben motivaatiovideot, halu tehdä jotain siistiä (ainakin omasta mielestä) sekä Gustafsbergin Jutta ja superdieetit muutaman vuoden takaa, jolloin tajusin yhdessä kaikkien muiden kanssa, että myös minä voin käydä salilla ja yrittää vetää leukoja.

Alkuvuodesta 2012 sain ystäväni kanssa idean ottaa projektiksi harjoittelun ja valmistautumisen heinäkuun alussa järjestettävään Vantaa Triathloniin. Usko ja ennen kaikkea luulot omiin kykyihin olivat kyllä ihan omaa luokkaansa. Sitten menimme uimaan. Aloitettiin uintitreenit maaliskuun puolessavälissä suoraan Espoonlahden 50metrin radalta. Alku oli +10 vuoden uimattomuuden jäljiltä lievästi sanottuna hankalaa, mutta treenipäiväkirjan merkintöjen mukaan; kyllä se lähti sujumaan. Ennen Vantaan kisaa uintikilometrejä tuli tahkottua kokonaista 7,4, mikä ei varsinaisesti ole paljon. Itseluottamusta uhkuen menin kuntosarjan startissa eturiviin ja kauhean nöyryytyksen, sammakon ja selkäuinnin saattelemana rantauduin viimeisten joukossa uintiosuudelta. Ihan tosissani harkitsin kisan keskeyttämistä uinnin aikana. Onneksi en, sillä siitä oli helppo aloitta järjetön nousu sijoituksissa ja kisan jälkeen olin jo vakuuttunut että nyt se oikea on löytynyt.

Samana kesänä koin myös hienoisen yliannostuksen suunnistusta, mikä omalta osalta vaikutti lajin vaihtumiseen. Onneksi seuraavana kesänä kuitenkin tulin taas järkiini todetessani että suunnistus on tosi jees. Tässä on nyt varmaan joku hyvä balanssi päänkäytön ja toisaalta lähes aivottoman runttaamisen välillä?

Liityin Helsinki Triathloniin ja olo oli heti kuin kotona. Muistan ensimmäisen perjantaikuntopiirini, jossa jouduin tekemään tunnustuksen: Olen Anu, Olen triathlonisti. Taisin kyllä sanoa että, Toivottavasti minusta tulee triathlonisti. Syysleiri Vierumäellä sinetöi diilin, kyllä minusta tulee triathlonisti. Leirillä koin myös jonkin sortin uinnillisen herätyksen. Ilmoittauduin ohjatulle uintivuorolle ja yllätin itsenikin siitä, miten nopeasti sain ideasta kiinni. Hetkittäin alkoi tuntumaan siltä, että uinti voisi olla ihan mukavaa puuhaa paremmalla tekniikalla.

Keväällä 2013 vietin 3kk Málagassa opiskelemassa. Ei mennyt opintomatka hukkaan sillä opin esimerkiksi uimaan avovedessä. Totesin että merenpohja on pelottava ja että ei se sitten lopulta ollutkaan niin pelottava. Valloitin ”vuoria” pyörällä ja jaloin ja reidet eivät mahtuneet enää mihinkään housuihin. Rusketuin! Ja on taivahan tosi että sellaista ihmettä ei ole usein tapahtunut. Kävin muutamat sprinttimatkan kisat sekä triathlonissa että duathlonissa. Sain kerran 50€ palkintorahaa. Ja jätin hampaankoloon muutaman toteuttamattoman idean, joiden tiimoilta Málagaan on välttämätöntä palata.

Kesällä 2013 juoksin ensimmäisen maratonin neljään tuntiin. Valmistautuminen oli tyyliä soitellen sotaan, johon nähden loppuaika tai maaliin pääsy ylipäätään oli jo voitto. Ja tulihan se voitto myös naisten sarjan ainoana osallistujana. Huoltojoukoille tiuskiminen loppumatkasta on oleellinen osa maratonin suorittamista. Viikon ajan kisan jälkeen vannoin ettei enää ikinä. Vuoden kohokohta piti olla Joroisten Finntriathlonin puolimatka. Kaikki meni mukavasti siihen asti, kunnes muutamaa päivää ennen kisoja sain vähintään kuolemantaudin. Harjoituspäiväkirjan kommentti Eniten vi****aa kaikki. summaa olotilan aika täydellisesti. Hain Kuopio Triathlonista lohdutusta ja elämä alkoi taas hymyillä.

Loppuvuoden urheilullisiin kohokohtiin kuului uintikoutsin tokaisu: Melkein kehtaa jo kertoa kavereille valmentavansa teitä.

Jotta ensi kesän uinti-juoksutavoitteista selviää, pitää lähitulevaisuudessa varmaan uida ja juosta ja paljon. Motivaatio ainakin alkaa olla huipussaan kohta kaksi viikkoa kestäneen sitkeän räkätaudin ansiosta. 

Ja tulevaisuudensuunnitelmathan selviää tulevaisuudessa.

(Huom! Kirjoitettu Espoon murteella)