Ö till ö kisaraportti vol 2

Seistään aamukuudelta auringon vasta noustessa, 118 muun yhtä vinksahtaneen uintijuoksujoukkueen kanssa Sandhamnin satamassa. Kääk. No nyt me ollaan täällä. Mitä me täällä tehdään? Selvitäänköhän me? Mitä ne nyt kotona ajattelee? Seuraakohan kukaan meidän menoa? Äiti varmasti seuraa. Onneksi saatiin gepsi.

Lähtösuora

(c) Jakob Edholm

Ja sitten massa lähti liikkeelle. Ihan yhtä arvaamatta kuin edeltävissäkin kisoissa. Ja sinne mekin lähdettiin sen massan mukana. Aloitusjuoksu oli 1,2 km tasaista ja sen verran leveää tietä, ettei mennyt pahaksi letkajenkaksi ja vauhti oli sen mukaista. Kärjen vauhti oli käsittämättömän kovaa ja sinne ne katosivat johonkin horisonttiin. Mekin pidettiin vauhtia yllä, vaikka tiedettiin, ettei tätä vauhtia tulla mitenkään jaksamaan kovin kauan. Tavoitteena oli saada lämpö päälle ennen ensimmäistä ja pisintä 1650 m uintia. Ja sen ensimmäisen uinnin alkamiseenhan ei mennyt kovin kauan. Olimme kuulleet, että tämä uinti on paha. Kroppaa ei kerkeä saamaan lämpimäksi ennen veteen menoa. Kylmästä vedestä on tullut jo hyvin kokemusta tähän kisaan treenatessa, mutta shokkina se silti tuli. Pitkästä aikaa tuntui hieman pahalta laittaa päätä veteen ja hengitys ei ollut alkuunkaan luontevaa. Koska Anu oli kärsinyt muutamat huonosti ajoitetut flunssat ennen kauden pääkisaa, uintikunto oli hieman mysteeri. Ensimmäiseen uintiin lähdettiin kokeilemaan miten kaverin vetoapu vaikuttaisi menoon. No ei ainakaan hyvin. Takana peesissä tuleva sotkeutuu naruun jatkuvasti. Aina se käsi menee väärältä puolelta. Toisekseen takana tuleva saa hyvän peesiavun, jolloin omaa uintityötä ei tarvitse tehdä niin paljon. Jos etummainen uimari olisi selkeästi parempi, tai vedet lämpimämpiä, tästä olisi varmasti iloa. Nyt takana tuleva koki heti kättelyssä jäätymisen ja puolessa välissä olikin pakko vaihtaa paikkoja tasapuolisuuden nimissä. Kylmyys tuntui viiltävältä viimeistään puolivälin jälkeen ja ajatuksia oli vaikea saada kasattua – mielessä pyöri vain että täältä on päästävä pois, nopeasti!

(c) Nadja Odenhage

Rantaan päästessä tärisimme hillittömästi eikä asiaa juuri auttanut se, että saimme juosta vain 860 metriä ennen kuin veteen piti mennä taas. Tällä kertaa uintimatkaa oli onneksi vain 300 m. 4,4 km juoksu tämän jälkeen tuntui todelliselta pelastukselta. Kehon lämpötila alkoi nousta ja juokseminen tuntui hyvältä. Näillä kisan alun juoksupätkillä oli melko paljon kallio-osuuksia, joilla siis kiivettiin/käveltiin/juostiin rantakalliolla ja kivillä. Yllättävän hauskaa ja tasapainoa vaativaa! Välillä vähän ärsytti, kun edessä meni jokin hitaampi joukkue ja ohittaminen oli näissä kohdin usein lähes mahdotonta. Onneksi ohittamiseen oli tarjolla matkaa vielä tässä vaiheessa noin 70 km.

(c) Jakob Edholm

Ennen ensimmäistä cut offia oli vielä 380 m uinti, 190 m juoksu ja 500 m uinti. Tässä kohtaa eteneminen tuntui nautinnolliselta – juoksu kulki ja uinnit olivat sen verran lyhyitä ettei kroppa ehtinyt jäähtyä liikaa. Ensimmäisellä cut offilla olimme hyvissä ajoin klo 8.30. Nappasimme vähän energiageeliä ja korvapuustia, ja jatkoimme matkaa.

Tästä alkoi kisan toiseksi pisin juoksu (8,7 km), jota seurasi pari lyhyehköä uintia ja juoksua. Eteneminen oli mukavaa ja helppoa. Aurinko paistoi ja maisemat olivat kauniita. Ihmeteltiin ääneen, että ”täällä me nyt ollaan”. Tätä seurasi 1000 m uinti, jota oltiin odotettu vähän jännityksellä ensimmäisen pitkän uinnin jälkeen. Mitään suurempia vaikeuksia meille ei kuitenkaan tullut. Kylmää kyytiähän se oli, mutta ei niin pahasti kuin ensimmäinen uinti. Olimme myös suosiolla luopuneet narun käytöstä uinnin aikana. Loppua kohden taidettiin kiristää vauhtia aika lailla, kun mahdollinen jäätymiskuolema alkoi taas huomautella olemassaolostaan. Voidaan kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että mikään, ei niin mikään, laita ihmiseen vauhtia yhtä paljon kuin kylmä vesi. Tämän jälkeen oli vielä lyhyt juoksu ja uinti ennen toista cut offia, jonka ohitimme klo 11. Taas vähän energiaa tankkiin ja matka jatkui jälleen pitkällä juoksulla (8,3 km). Edelleen matka taittui mukavasti ilman suuria vaikeuksia.

Matkan varrelle osui jälleen aivan mielettömiä kannustusjoukkoja. Yht äkkiä keskellä metsää saattoi olla vanha mummo kertomassa väliaikatietoja. Mörtön huoltopisteen taas kuuli lähestyvän jo kaukaa. Äänestä päätellen olisi odottanut vähintäänkin sinfoniaorkesteria, mutta lähemmäs päästyämme huomasimme noin kolmen hengen porukan pitävän sen sortin meteliä torvineen kaikkineen, että oksat pois.

(c) Nadja Odenhage

Muutamia lyhyitä pätkiä maalla ja vedessä, matka taittui ja oli kiva yliviivata mielikuvissaan lättäreihin kirjattuja etappeja. Vaikka eteenpäin pääseminen tuntui tottakai hyvältä, taustalla oli koko ajan tieto tulevasta 1400 m "possu-uinnista", (grissimningen). Jos ensimmäisestä uinnista oli varoiteltu, niin tästä olimme kuulleet kauhutarinoita. Tämän uinnin reitille osuu toisinaan voimakkaitakin virtauksia. Kauhukuvissa näimme kuinka gps-seurannassa pisteemme ajautuu kauas reitistä ja kohta meitä pelastetaan helikopterin kyytiin jostain keskeltä Itämerta. Näihin visioihin nähden uinti lähti liikkeelle kovin mallikkaasti. Kylmää oli, mutta etenimme. Totuus alkoi valjeta vasta melko lähellä rantautumispaikkaa. Jossain vaiheessa tajusimme, että rantautumiskohtaa merkitsevä suuri keltainen lakana ei ole viimeisen minuutin aikana lähentynyt yhtään. Ahdistus. Tämä on nyt varmaan sellainen virtaus. Lisää tehoja koneeseen. Taas vilkaisu eteen. Ei lähene, ei. Vilkaisuja sivuille: kaveri mukana, muita joukkueita lähistöllä. Pää veteen, pidä suunta, älä katso eteen. Älä masennu. Veto! Veto! Veto! Kaikki mieleen tulevat tsemppimantrat käytiin läpi kun koitettiin kammeta itseämme eteenpäin. Nämä uintiosuudet ovat siitä epäkiitollisia, ettei kaverin fiiliksiä voi tarkastaa pysähtymättä. Noissa olosuhteissa pysähtyminen olisi tarkoittanut paluuta lähtöruutuun tai vaihtoehtoisesti uintilinjasta rajusti oikealle. Kaveria ei myöskään pysty tsemppaamaan. On vain pakko oman pään sisällä käydä näitä keskusteluita. Nyt oli luottettava että sen rannan on jossain vaiheessa lähestyttävä. Ja sieltä se lopulta tuli. Harvoin on ollut niin onnellinen pohjan näkemisestä kuin tämän kilpailun uinneissa. Pohja = rantautuminen on ihan lähellä. Päästiin todella sekavina ja kylmissämme rantaan, mussutettiin vähän suklaata ja oltiin aika voittajia tässä vaiheessa. Maaliin päästyämme kuulimme, että tänä vuonna ei virtauksia juurikaan ollut aikaisempaan verrattuna. Emme antaneet edes sen alentaa meidän hirmusuoritusta.

(c) Jakob Edholm

Nyt mikään ei enää pidättelisi meitä! Kaikki pitkät uinnit takana. Pitkää juoksua edessä. Ei enää jäätymisiä. Eikun... Katse hakeutui kohta alkavaan 970m uintiin. Mitä tämä on?! Ei tästä ollut mitään puhetta! Alle tonnin uinti ei välttämättä paperilla kuulosta kovinkaan kummoiselta. Kuitenkin tuossa vaiheessa kisaa kun on kerran ollut siinä uskossa, että pisimmät uintimatkat tulevat enää olemaan korkeintaan 350m, on 970m valtavan paljon. Ei auta kuin kerätä itsensä ja niin me nöyrin mielin jatkettiin matkaa kohti tuota viimeistä suurta. Tämänkin uinnin loppuun tuntui löytyvän virtauksia, joskin helpommin selvitettäviä sellaisia. Jos virtauksia ei ollut, toinen mahdollisuus on ihan vain oman uintikunnon loppuminen. Nyt tarkastettiin viimeisten uintien pituudet ja kun oltiin varmoja että se 350 m on pisin, uskallettiin olla taas iloisia. Nyt mikään ei enää pidättelisi meitä!

(c) Jakob Edholm

Kello neljän cut offiinkin kerkesimme kevyesti kolmen aikoihin. Tämän jälkeen oli jäljellä 300 m uinti sekä reitin pisin, 19 km juoksu. Aikaa tähän kolmisen tuntia. Meno ei tässä vaiheessa ollut enää ihan aamuisen tasolla, mutta suunta oli oikea; kohti maalia. Toiseksi viimeisellä cut offilla ohitimme ainakin kaksi naisjoukkuetta, joista ainakaan toinen ei kerinnyt viimeisen kello kuuden cut offiin. Toinen joukkue puolestaan kuittasi ohituksemme saman tien, kun jouduimme pitämään taktisen vessapysähdyksen. Märkäpuvun, kilpailunumeron ja juomarepun riisuminen puskareissua varten on sen verran työläs urakka, että kannattaa pidätellä niin pitkälle että kaverillakin on hätä. Toinen vaihtoehto on synkronoida vatsat, mutta tähän emme vielä ole löytäneet ratkaisua. Kaikenkaikkiaan aika vähillä puskareissuilla selvittiin. Viimeiseltä energiapisteeltä ennen kuuden cut offia, otimme matkaeväät mukaan ja jatkoimme matkaa hetken ajan kävellen. Reitin varrella ei ole minkäänlaista informaatiota matkoista. Meillä ei ollut myöskään käytössä gepsillä varustettua kelloa, joten olimme melko oman onnen nojassa. Jossain vaiheessa päättelimme, että on laitettava tossua toisen eteen rivakammin, jos meinataan ehtiä viimeisestä cut offista. Juoksu oli huvittavaa, mutta silti aavistuksen nopeampaa kuin kävely. Kello 17:45, kun cut offin sulkeutumiseen oli aikaa 15 minuuttia, tuli vähän jännät paikat. Samaa vauhtia taivalsi toinen sekajoukkue ja koitimme luottaa heidän aikataulunsa pitävyyteen. Sitten puskan takaa näkyi liikettä ja sieltä paljastui yksi kisan järjestäjistä Mats. Mats onnitteli hymyillen ja kertoi, että viimeinen cut off on aivan kulman takana. Tulisimme ehtimään siihen kevyesti. Ylitimme viimeisen cut offin 17:49:36, joten aikaa jäi ruhtinaalliset kymmenen ja puoli minuuttia.

Tällä cut offilla ihmettelimme hetken että oho, nyt me ollaan jo täällä. Ja me tullaan pääsemään maaliin.

(c) Jakob Edholm

Viimeiset 7 km olivat lyhyttä uintia ja juoksua. Tai "juoksua". Ei siitä menosta mitään juoksutekniikkavideota olisi kannattanut kuvata. Tässä vaiheessa maalin läheisyys alkoi tuntumaan erinäisinä tuntemuksina kehossa. Kun ei tarvinnut enää tsempata yhdellekään cut offille, kropat ilmeisesti ajattelivat että heidän päivätyönsä on nyt tehty. Jenni-Julian jalkapohjat, Anun oikea ranne tai toisaalta, mitäpä näitä nyt listaamaan kun lyhyemmälläkin pääsee; kaikkialle sattui. Edelleen jokainen askel kohti maalia oli saavutus ja mitään äkkinäisiä liikkeitä ei uskaltanut ottaa. Lihakset tuntuivat niin kireiltä että pieninkin virhearvio askelen sijoittamisessa tuntui johtavan revähdykseen. Mutta etenemistä se on hidaskin eteneminen. Viimeisen uinnin jälkeen aurinko laski ja saimme matkata viimeisen maanpäällisen 3,3km iltahämärässä. Seuranamme oli erittäin hyväntuulinen sekajoukkuepari. Taitoimme noin kilometrin matka tämän parin perässä, kunnes hirvittävä voitontahto iski ja päätimme ohittaa heidät. Toinen vaihde kahdesta jäljellä olevasta silmään ja ohituskaistalle. Tilanne tuntui lähes yhtä loputtomalta kuin possu-uinnin viimeiset hetket. Vaikka kuinka laitoimme kaikkemme peliin, selät tuntuivat olevan aina yhtä kaukana. Ohitettava pari piti tiukasti paikastaan kiinni ja luojan lykky, ettemme lähteneet tähän taistoon loppusuoralla. Taas tarvittiin luottoa omaan tekemiseen ja kyllä, aloimme lopulta saavuttaa selkiä. Ohitus oli tosiasia ja huikkasimme hyvän hengen mukaisesti tsempit puolin ja toisin. Ohitettu pari jatkoi kävelyä ja totesi että he eivät moiseen juoksuhömpötykseen enää lähtisi.

Viimeiset hetket ei kumpikaan oikein tiedetty mitä sanoa. Ihasteltiin vähän lampaita ja iltaa. Pian alkoi näkyä tuttuja rakennuksia ja tässä vaiheessa mahanpohjassa vähän muljahti. Jännittävä tunne kun tulee 75 kilometrin jälkeen ihmisten ilmoille. Toisaalta olisi halunnut viivyttää viimeisiä metrejä mahdollisimman kauan ja miettiä, mitä kaikkea nyt pitäisi tuntea. Toisaalta halusi äkkiä nähdä kaikki tutut maalissa ja erityisesti päästä kertomaan kaikille että me tehtiin se! Saavuttiin pimeässä illassa Utön satamaan. Vilkuteltiin alhaalta ja toivottiin että siellä olisi joku meitä vastassa. Vastaukseksi saatiin taputukset ja vislaukset ja kyllä se kolmosvaihdekin taisi vielä siinä vaiheessa löytyä. Viimeinen nousu ja maali odottaisi. Juostiin mäki (lukuunottamatta niitä hiton Utö Swimrunistakin tuttuja portaita) ja kurvattiin maalisuoralle. Tässä vaiheessa kaikki kipeät lihakset, arat jalkapohjat ja toimintakyvyttömät ranteet unohtuivat. Ihmiset kannusti, me hymyiltiin ja halailtiin hikisinä ja märkinä kaikkia tielle osuneita. Saatiin mitalit kaulaan. Hymyiltiin vähän lisää. Ihmeteltiin. Miltä nyt kuuluisi tuntua? Me päästiin maaliin. 65 km maalla ja 10 km vedessä. Ajassa 13:53:35. Ensimmäinen naisjoukkue Suomesta joka on päässyt reitin läpi. Vitsi. Me ollaan varmaan ihan hyviä. Monet tuli onnittelemaan. Me ei ehkä tajuttu onnitella ketään. Onnea.

Nyt pari viikkoa reissun jälkeen, kun tapahtumiin on saanut vähän etäisyyttä, alkaa ymmärtää paremmin. Välillä sokeutuu omille hulluille ideoille ja 75 km taivallus alkoi jossain vaiheessa tuntua ihan perusmeiningiltä. Nyt kun ollaan pari viikkoa kuunneltu tuttujen ja ventovieraidenkin kommentointia aiheesta, alkaa mielikuva selkeytyä; olemme hulluja.

Kiitos aivan käsittämättömän paljon vielä kaikille tukijoille ja kannustusjoukoille. Urheiluhallit ovat olleet huikeasti mahdollistamassa meidän treenausta ja kisamatkaa ja Jere on korjannut ansiokkaasti meidän jumahtaneita jäseniä. HEAD Swimming on edellisten lisäksi auttanut suuresti kisakamppeiden muodossa ja ilman tätä tukea, oltaisiin varmaan jouduttu kisaamaan alasti. Ilman tätä tukea urakka olisi ollut hemmetisti vaikeampi. Tylsempi koko hommasta olisi tullut ilman kaikkea teidän seuraajien myötäelmistä. Oli ihan mahtavaa ja hämmentävää huomata miten moni oli elänyt hengessä mukana kisavalmisteluissa ja itse kisapäivänä. Kiittää me ei osata tarpeeksi mitenkään, joten toivomme, että olette viihtyneet meidän matkassa kohti Ö till ö 2014-kisaa. Toivottavasti pysytte mukana myös tulevaisuudessa, koska tästähän hullut vain innostuivat lisää.

(c) Jakob Edholm