Jeejun 9 kk korkeanpaikan leiri Itävallassa alkoi!

Tuolta jostain alhaalta kiipesin! 1,5 tuntia meni. Hapottaa.

Seuraavat 9 kk olisi nyt tosiaan tarkoitus viettää täällä Innsbruckissa Itävallassa. Valitettavasti kyseessä ei ole ihan pelkkä treenileiri vaan myös opiskella pitäisi... Mutta treenin kannalta fasiliteetit ovat kyllä kohdillaan! Yliopiston urheilukampus (jossa mm. uimahalli, kuntosali, juoksurata, spinning etc...)  nimittäin sijaitsee ihan tuossa tien toisella puolella. Luonnollisesti myös polkupyörä, sukset ja muut elintärkeät varusteet on pakattu mukaan. Näiden perus uintien, pyöräilyiden ja juoksujen lisäksi on tietysti tarkoitus laskea, laskea ja laskea vähän lisää ;). Niin ja hiihtää, ja joogata, ja MTB:a haluan kokeilla ja......

Sportanlagen der Universität Innsbruck

Vaikka nämä ensimmäiset päivät ovat menneet lähinnä kävellessä ja ihmetellessä, myös treeniä on tullut vähän aloiteltua. Tähän mennessä ehdottomasti hienoin kokemus täällä on ollut 1900 metrin korkeuteen kiipeäminen, mistä kuvakin tuossa ylempänä. Opaskyltin mukaan matkaan piti mennä 3 tutia, mutta tottahan se nyt piti kovempaa vetää! Mahtava fiilis istua 1,5 tunnin nousun jälkeen syömässä eväitä näissä maisemissa - maailman katolla!

Valitettavasti alaspäin tulokaan ei ollut mitään kevyttä touhua, vaikka joku voisi niin luulla... Tultiin vielä aika vauhdikkaasti ja välillä ihan juostiin, mikä kyllä viimeisteli reisien hapotuksen. Tärinät alaspäästessä olivat jo aika hyvät. Välillä tärisytti ihan senkin takia, että alastulo oli niin jännittävää - reitti oli paikkapaikoin tosi haastavaa ja jyrkkää. Alastuloon meni kokonaisuudessaan vähän vajaa 40 minuuttia. Kyllä se treenistä kävi ja nyt on jalat kyllä niin jäykkänä ettei mitään rajaa... Sit kun nousukunto paranee, vedän koko nousunkin juosten (not). Hyvää treeniä ensi vuoden Engadin swimrunia silmällä pitäen! Sillon vedetään lujaa sitte! Prepare yourself Anu! ;)

Tein myös kirpparilta lauantaina ihan huippulöydön - pinkki joogamatto ja "apupalikat". Avaamattomissa pakkauksissa ja yhteensä 4 euroa! Nyt on sit pakko joogata.

Kisatrilogian päätös: jälkipuinti

Erityisesti tappioiden arvioimiseen ja niistä toipumiseen keskittyen.

Kuten virallisesta kisaraportista joku saattoi rivien välistä lukea, ei reissusta selvitty täysin ilman fyysisiä vahinkoja. Kisapäivä oli armollinen ja kisan aikana mitään fataalia ei tapahtunut. Kun suurimmat endorfiinipöllyt maaliintulon jälkeen olivat laskeneet, oli aika tarkastaa vahingot.

Maalihässäkästä selvittyämme ja hieman kylmyyden kangistamina ensimmäinen ajatus oli päästä lämpimään suihkuun. Haettiin avain ihanaan pikku rivitalomökkiimme ja perinteisen matkalaukkujen räjähdyksen jälkeen oli vuorossa suihku. Aaa, ihana lämmin suihku. Tästä on haaveiltu viimeiset 14 tuntia. Kyllä kelpaa… AAAARGHHHH!!!###!! Hiertymät! Kun lämmin vesi ja hiertymät kohtaavat, siitä on leikki kaukana. Ihana lämmittävä suihku muuttui painajaismaiseksi taiteiluksi. Nyt puhutaan esimerkiksi 14 tunnin aikana kehittyneistä, vereslihalle menneistä kainaloista. Kainaloiden hiertyminen oli jotain aivan uskomattoman kivuliasta ja elämää hankaloittavaa. Paitaa ei saa otettua pois, tai jos siinä sattuisikin onnistumaan, paitaa ei saa enää puettua päälle. Käsiä ei voi pitää normaalisti rentoina vartalon vieressä, vaan täytyy jatkuvasti jännittää jotta kainaloihin ei kohdistu ihokontaktia. Käsiä ei toisaalta voi myöskään nostaa, jottei hienoinen ruven muodostuminen heti repeä auki.

Käden asennosta päätellen tässä vaiheessa ollaan jo voiton puolella

Ja oli sitä  hiertymää muuallakin. Ei käydä tätä nyt sen tarkemmin läpi. Todettakoon vain, että vessassa käymistä välteltiin kuin ruttoa.

Anulla alkoi jossain puolivälin jälkeen tuntumaan oikeassa ranteessa kipua. Ensin ihan viatonta väsymisen oiretta, joka kuitenkin otti nokkiinsa kaikista seuraavista uinneista. Uintitekniikassa erityisesti lättäreiden kanssa on selkeästi aika lailla parantamisen varaa. Ei tosin tarvitse olla kummoinenkaan tekniikkavirhe jos sille vain antaa 10 kilometriä aikaa. Kisan jälkeen käsi oli melko käyttökelvoton. Jokainen liike vihloi. Ei muuta kuin google sauhuten kotidiagnoosin kimppuun. Ensin varovainen arvio rasitusmurtumasta, ei mätsännyt. Sitten jännetupentulehdusten pariin ja nyt täsmäsi. Ranne oli turpea sekä narisi ja napsui liikutettaessa. Heti Arlandan lentokentältä tulehduskipulääkkeet,  kotona kylmää, käärettä ja lepoa. Kaksi viikkoa meni mutta käsi palautui entiselleen. 

swimrunpeukutus

Jalkojakaan ei päästetty helpolla. Ilmeisesti maastojuoksukokemusta on edelleen sen verran vähän takana, että kisan loppuvaiheessa Jenni-Julian jalkapohjat alkoivat tosissaan väsyä.  Niistä tuli niin arat, että juokseminen (ja melkein kävelykin) alkoi käydä mahdottomaksi. Kaikki mahdolliset horjahdukset ja harha-askeleet pelottivat, koska jos painoa olisi tullut jalalle yllättäen liikaa, olisi kipu ollut täysin sietämätön. Eteneminen oli tässä vaheessa todella hidasta, jotain kävelyn tapaista hiiviskelyä.Viimeisen uintipätkän jälkeen, maalin alkaessa todenteolla häämöttää, kipu jotenkin käsittämättömästi katosi (tai jalkapohjat turtuivat tunnottomiksi?) ja Jenni-Juliakin pystyi etenemään jotain juoksun tapaista viimeiset 3 km. Kisan jälkeen kipu muuttui jalkapöydän ja nilkan jäykkyydeksi, jota kesti ehkä pari päivää. Jalkapöydän krampit ovat muuten todella mielenkiintoinen kokemus... Muutama viikko kisan jälkeen irtosi jälleen myös toisen isovarpaan kynsi. Se näyttää niin kauhealta ettei siitä viitsi edes laittaa kuvaa :D

Kylmä vesi sekä pitkä kokonaismatka kangisti. Askel lyheni ja lihakset jäykistyivät loppumatkasta. Maaliviivalla on jokin mystinen vaikutus kiputuntemuksiin. Kun kisa on ohi, kaikki kolotukset vähintäänkin kaksinkertaistuvat. Harmi ettemme saaneet kävelystämme videomateriaalia, sitä on hyvin vaikeaa kuvailla. Kaksi tönkköä jalkaa, hiertymät ja ylämäki ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. ”Te kävelette vähän eri tavalla kuin aamulla”, kuului toteamus raahustaessamme illalliselle.

ja valtavan takun vuoksi irti leikatut hiukset :(

Muita kisasta syntyneitä vaurioita.... rusketusraita uimalakista...

Väsy alkoi painaa ja aika pian ruokailun jälkeen vetäydyttiin nukkumaan. Tai niin toivottiin. Myös nukkuminen osoittautui haasteelliseksi. Mikään asento ei ollut hyvä. Peiton alla tuli hiki. Ilman peittoa tuli kylmä. Kyljellään ei voi maata. Vatsallaan ei voi maata. Asennon vaihtaminen on tuskallista. Selällä makuu oli jotenkin mahdollista kunhan jalat olivat risti-istunta-asennossa ja kädet niskan takana. Jos onnistuikin nukahtamaan, kohta oli noustava vessaan. Mutta ennen kuin uskalsi nousta ylös, piti irroitella vaatteisiin kiinni takertuneet hiertymäkohdat hellävaraisesti.

Anu heräili yöllä jatkuvasti kurkkukipuun ja luuli kuolevansa sen siliän tien sydänlihastulehdukseen. Jenni-Julia puolestaan ahdistui niin kovasti, että tuhosi kokonaisen Haribon karkkipussin keskellä yötä.

Aamulla JJ summasi olotilan ytimekkäästi näin:

Mutta minkään näköisiä lihaskipuja ei tuntunut. Toki väsymystä ja hapotusta, mutta lihakset olivat jo Suomeen palattuamme ihan vetreinä.

Reissun jälkeen ei harrastettu minkään sortin liikuntaa viikkoon. Toisella viikolla saatiin aikaiseksi kevyttä ja tavoitteetonta liikehdintää, enimmäkseen lyhyitä lenkkejä. Jalat olivat edelleen väsyneet ja niin oli ihmisetkin. Varsinainen kisaväsy iski molempiin vasta noin viikon päästä kisan jälkeen.

Pää on sanonut jo kisasta lähtien että olisi kiva päästä treenaamaan. Onneksi siellä joku järjen hiven on rauhoitellut menohaluja. Lepo ja palautuminen tuommoisen urakan jälkeen on paikallaan.

Muutoin kroppaa on huollettu jälleen osteopaatin luona. Jere otti vastaan ja kertoi että onhan se Anun lantio taas lähtenyt elämään omaa elämäänsä. Itse sen aluksi huomaa, mutta "valitettavasti" keho sopeutuu näihinkin jossain määrin, jolloin epänormaalista tulee normaalia. Aamulenkki ennen osteopatiaa kuitenkin viimeistään kertoi, ettei kaikki ole ihan normaalisti. Juoksuasento tuntui olevan hukassa ja lantion asentoa oli ihan mahdotonta pitää edes vähän hyvänä. Eipä siinä auta kuin mennä laittamaan jäsenet paikoilleen. Osteopaattinen hoito ei ole mitään suurta tuskaa, ainakaan jos ei ole päästänyt itseään todella kehnoon kuntoon. Aluksi käsiteltiin pehmytkudosksia jaloista niskaan asti sekä käytiin polvi- ja olkanivelet läpi. Lopuksi laitettiin lantiota ja selän nikamia nätimpään asentoon: "hengitä sisään ja ulos".... rutirutiruti.

Osteopatiakäynnin jälkeen olotila tuntuu heti paljon paremmalta. Kuin palikat olisivat kohdillaan ja veri kiertää taas päähän asti. Seuraavan päivän pienellä aamulenkillä meno oli jo lähes entisellään ja askeleeseen sai normaalia potkua. Joten kyllä tässä pian päästään jo raportoimaan treenikuulumisiakin.

Raportin yhteenveto; voiton puolelle jäätiin reilusti. Viikko kisan jälkeen pystyttiin jo vähän juhlimaankin! Alla kuva Ö till Ö -kakuista ;)

Ö till ö kisaraportti vol 2

Seistään aamukuudelta auringon vasta noustessa, 118 muun yhtä vinksahtaneen uintijuoksujoukkueen kanssa Sandhamnin satamassa. Kääk. No nyt me ollaan täällä. Mitä me täällä tehdään? Selvitäänköhän me? Mitä ne nyt kotona ajattelee? Seuraakohan kukaan meidän menoa? Äiti varmasti seuraa. Onneksi saatiin gepsi.

Lähtösuora

(c) Jakob Edholm

Ja sitten massa lähti liikkeelle. Ihan yhtä arvaamatta kuin edeltävissäkin kisoissa. Ja sinne mekin lähdettiin sen massan mukana. Aloitusjuoksu oli 1,2 km tasaista ja sen verran leveää tietä, ettei mennyt pahaksi letkajenkaksi ja vauhti oli sen mukaista. Kärjen vauhti oli käsittämättömän kovaa ja sinne ne katosivat johonkin horisonttiin. Mekin pidettiin vauhtia yllä, vaikka tiedettiin, ettei tätä vauhtia tulla mitenkään jaksamaan kovin kauan. Tavoitteena oli saada lämpö päälle ennen ensimmäistä ja pisintä 1650 m uintia. Ja sen ensimmäisen uinnin alkamiseenhan ei mennyt kovin kauan. Olimme kuulleet, että tämä uinti on paha. Kroppaa ei kerkeä saamaan lämpimäksi ennen veteen menoa. Kylmästä vedestä on tullut jo hyvin kokemusta tähän kisaan treenatessa, mutta shokkina se silti tuli. Pitkästä aikaa tuntui hieman pahalta laittaa päätä veteen ja hengitys ei ollut alkuunkaan luontevaa. Koska Anu oli kärsinyt muutamat huonosti ajoitetut flunssat ennen kauden pääkisaa, uintikunto oli hieman mysteeri. Ensimmäiseen uintiin lähdettiin kokeilemaan miten kaverin vetoapu vaikuttaisi menoon. No ei ainakaan hyvin. Takana peesissä tuleva sotkeutuu naruun jatkuvasti. Aina se käsi menee väärältä puolelta. Toisekseen takana tuleva saa hyvän peesiavun, jolloin omaa uintityötä ei tarvitse tehdä niin paljon. Jos etummainen uimari olisi selkeästi parempi, tai vedet lämpimämpiä, tästä olisi varmasti iloa. Nyt takana tuleva koki heti kättelyssä jäätymisen ja puolessa välissä olikin pakko vaihtaa paikkoja tasapuolisuuden nimissä. Kylmyys tuntui viiltävältä viimeistään puolivälin jälkeen ja ajatuksia oli vaikea saada kasattua – mielessä pyöri vain että täältä on päästävä pois, nopeasti!

(c) Nadja Odenhage

Rantaan päästessä tärisimme hillittömästi eikä asiaa juuri auttanut se, että saimme juosta vain 860 metriä ennen kuin veteen piti mennä taas. Tällä kertaa uintimatkaa oli onneksi vain 300 m. 4,4 km juoksu tämän jälkeen tuntui todelliselta pelastukselta. Kehon lämpötila alkoi nousta ja juokseminen tuntui hyvältä. Näillä kisan alun juoksupätkillä oli melko paljon kallio-osuuksia, joilla siis kiivettiin/käveltiin/juostiin rantakalliolla ja kivillä. Yllättävän hauskaa ja tasapainoa vaativaa! Välillä vähän ärsytti, kun edessä meni jokin hitaampi joukkue ja ohittaminen oli näissä kohdin usein lähes mahdotonta. Onneksi ohittamiseen oli tarjolla matkaa vielä tässä vaiheessa noin 70 km.

(c) Jakob Edholm

Ennen ensimmäistä cut offia oli vielä 380 m uinti, 190 m juoksu ja 500 m uinti. Tässä kohtaa eteneminen tuntui nautinnolliselta – juoksu kulki ja uinnit olivat sen verran lyhyitä ettei kroppa ehtinyt jäähtyä liikaa. Ensimmäisellä cut offilla olimme hyvissä ajoin klo 8.30. Nappasimme vähän energiageeliä ja korvapuustia, ja jatkoimme matkaa.

Tästä alkoi kisan toiseksi pisin juoksu (8,7 km), jota seurasi pari lyhyehköä uintia ja juoksua. Eteneminen oli mukavaa ja helppoa. Aurinko paistoi ja maisemat olivat kauniita. Ihmeteltiin ääneen, että ”täällä me nyt ollaan”. Tätä seurasi 1000 m uinti, jota oltiin odotettu vähän jännityksellä ensimmäisen pitkän uinnin jälkeen. Mitään suurempia vaikeuksia meille ei kuitenkaan tullut. Kylmää kyytiähän se oli, mutta ei niin pahasti kuin ensimmäinen uinti. Olimme myös suosiolla luopuneet narun käytöstä uinnin aikana. Loppua kohden taidettiin kiristää vauhtia aika lailla, kun mahdollinen jäätymiskuolema alkoi taas huomautella olemassaolostaan. Voidaan kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että mikään, ei niin mikään, laita ihmiseen vauhtia yhtä paljon kuin kylmä vesi. Tämän jälkeen oli vielä lyhyt juoksu ja uinti ennen toista cut offia, jonka ohitimme klo 11. Taas vähän energiaa tankkiin ja matka jatkui jälleen pitkällä juoksulla (8,3 km). Edelleen matka taittui mukavasti ilman suuria vaikeuksia.

Matkan varrelle osui jälleen aivan mielettömiä kannustusjoukkoja. Yht äkkiä keskellä metsää saattoi olla vanha mummo kertomassa väliaikatietoja. Mörtön huoltopisteen taas kuuli lähestyvän jo kaukaa. Äänestä päätellen olisi odottanut vähintäänkin sinfoniaorkesteria, mutta lähemmäs päästyämme huomasimme noin kolmen hengen porukan pitävän sen sortin meteliä torvineen kaikkineen, että oksat pois.

(c) Nadja Odenhage

Muutamia lyhyitä pätkiä maalla ja vedessä, matka taittui ja oli kiva yliviivata mielikuvissaan lättäreihin kirjattuja etappeja. Vaikka eteenpäin pääseminen tuntui tottakai hyvältä, taustalla oli koko ajan tieto tulevasta 1400 m "possu-uinnista", (grissimningen). Jos ensimmäisestä uinnista oli varoiteltu, niin tästä olimme kuulleet kauhutarinoita. Tämän uinnin reitille osuu toisinaan voimakkaitakin virtauksia. Kauhukuvissa näimme kuinka gps-seurannassa pisteemme ajautuu kauas reitistä ja kohta meitä pelastetaan helikopterin kyytiin jostain keskeltä Itämerta. Näihin visioihin nähden uinti lähti liikkeelle kovin mallikkaasti. Kylmää oli, mutta etenimme. Totuus alkoi valjeta vasta melko lähellä rantautumispaikkaa. Jossain vaiheessa tajusimme, että rantautumiskohtaa merkitsevä suuri keltainen lakana ei ole viimeisen minuutin aikana lähentynyt yhtään. Ahdistus. Tämä on nyt varmaan sellainen virtaus. Lisää tehoja koneeseen. Taas vilkaisu eteen. Ei lähene, ei. Vilkaisuja sivuille: kaveri mukana, muita joukkueita lähistöllä. Pää veteen, pidä suunta, älä katso eteen. Älä masennu. Veto! Veto! Veto! Kaikki mieleen tulevat tsemppimantrat käytiin läpi kun koitettiin kammeta itseämme eteenpäin. Nämä uintiosuudet ovat siitä epäkiitollisia, ettei kaverin fiiliksiä voi tarkastaa pysähtymättä. Noissa olosuhteissa pysähtyminen olisi tarkoittanut paluuta lähtöruutuun tai vaihtoehtoisesti uintilinjasta rajusti oikealle. Kaveria ei myöskään pysty tsemppaamaan. On vain pakko oman pään sisällä käydä näitä keskusteluita. Nyt oli luottettava että sen rannan on jossain vaiheessa lähestyttävä. Ja sieltä se lopulta tuli. Harvoin on ollut niin onnellinen pohjan näkemisestä kuin tämän kilpailun uinneissa. Pohja = rantautuminen on ihan lähellä. Päästiin todella sekavina ja kylmissämme rantaan, mussutettiin vähän suklaata ja oltiin aika voittajia tässä vaiheessa. Maaliin päästyämme kuulimme, että tänä vuonna ei virtauksia juurikaan ollut aikaisempaan verrattuna. Emme antaneet edes sen alentaa meidän hirmusuoritusta.

(c) Jakob Edholm

Nyt mikään ei enää pidättelisi meitä! Kaikki pitkät uinnit takana. Pitkää juoksua edessä. Ei enää jäätymisiä. Eikun... Katse hakeutui kohta alkavaan 970m uintiin. Mitä tämä on?! Ei tästä ollut mitään puhetta! Alle tonnin uinti ei välttämättä paperilla kuulosta kovinkaan kummoiselta. Kuitenkin tuossa vaiheessa kisaa kun on kerran ollut siinä uskossa, että pisimmät uintimatkat tulevat enää olemaan korkeintaan 350m, on 970m valtavan paljon. Ei auta kuin kerätä itsensä ja niin me nöyrin mielin jatkettiin matkaa kohti tuota viimeistä suurta. Tämänkin uinnin loppuun tuntui löytyvän virtauksia, joskin helpommin selvitettäviä sellaisia. Jos virtauksia ei ollut, toinen mahdollisuus on ihan vain oman uintikunnon loppuminen. Nyt tarkastettiin viimeisten uintien pituudet ja kun oltiin varmoja että se 350 m on pisin, uskallettiin olla taas iloisia. Nyt mikään ei enää pidättelisi meitä!

(c) Jakob Edholm

Kello neljän cut offiinkin kerkesimme kevyesti kolmen aikoihin. Tämän jälkeen oli jäljellä 300 m uinti sekä reitin pisin, 19 km juoksu. Aikaa tähän kolmisen tuntia. Meno ei tässä vaiheessa ollut enää ihan aamuisen tasolla, mutta suunta oli oikea; kohti maalia. Toiseksi viimeisellä cut offilla ohitimme ainakin kaksi naisjoukkuetta, joista ainakaan toinen ei kerinnyt viimeisen kello kuuden cut offiin. Toinen joukkue puolestaan kuittasi ohituksemme saman tien, kun jouduimme pitämään taktisen vessapysähdyksen. Märkäpuvun, kilpailunumeron ja juomarepun riisuminen puskareissua varten on sen verran työläs urakka, että kannattaa pidätellä niin pitkälle että kaverillakin on hätä. Toinen vaihtoehto on synkronoida vatsat, mutta tähän emme vielä ole löytäneet ratkaisua. Kaikenkaikkiaan aika vähillä puskareissuilla selvittiin. Viimeiseltä energiapisteeltä ennen kuuden cut offia, otimme matkaeväät mukaan ja jatkoimme matkaa hetken ajan kävellen. Reitin varrella ei ole minkäänlaista informaatiota matkoista. Meillä ei ollut myöskään käytössä gepsillä varustettua kelloa, joten olimme melko oman onnen nojassa. Jossain vaiheessa päättelimme, että on laitettava tossua toisen eteen rivakammin, jos meinataan ehtiä viimeisestä cut offista. Juoksu oli huvittavaa, mutta silti aavistuksen nopeampaa kuin kävely. Kello 17:45, kun cut offin sulkeutumiseen oli aikaa 15 minuuttia, tuli vähän jännät paikat. Samaa vauhtia taivalsi toinen sekajoukkue ja koitimme luottaa heidän aikataulunsa pitävyyteen. Sitten puskan takaa näkyi liikettä ja sieltä paljastui yksi kisan järjestäjistä Mats. Mats onnitteli hymyillen ja kertoi, että viimeinen cut off on aivan kulman takana. Tulisimme ehtimään siihen kevyesti. Ylitimme viimeisen cut offin 17:49:36, joten aikaa jäi ruhtinaalliset kymmenen ja puoli minuuttia.

Tällä cut offilla ihmettelimme hetken että oho, nyt me ollaan jo täällä. Ja me tullaan pääsemään maaliin.

(c) Jakob Edholm

Viimeiset 7 km olivat lyhyttä uintia ja juoksua. Tai "juoksua". Ei siitä menosta mitään juoksutekniikkavideota olisi kannattanut kuvata. Tässä vaiheessa maalin läheisyys alkoi tuntumaan erinäisinä tuntemuksina kehossa. Kun ei tarvinnut enää tsempata yhdellekään cut offille, kropat ilmeisesti ajattelivat että heidän päivätyönsä on nyt tehty. Jenni-Julian jalkapohjat, Anun oikea ranne tai toisaalta, mitäpä näitä nyt listaamaan kun lyhyemmälläkin pääsee; kaikkialle sattui. Edelleen jokainen askel kohti maalia oli saavutus ja mitään äkkinäisiä liikkeitä ei uskaltanut ottaa. Lihakset tuntuivat niin kireiltä että pieninkin virhearvio askelen sijoittamisessa tuntui johtavan revähdykseen. Mutta etenemistä se on hidaskin eteneminen. Viimeisen uinnin jälkeen aurinko laski ja saimme matkata viimeisen maanpäällisen 3,3km iltahämärässä. Seuranamme oli erittäin hyväntuulinen sekajoukkuepari. Taitoimme noin kilometrin matka tämän parin perässä, kunnes hirvittävä voitontahto iski ja päätimme ohittaa heidät. Toinen vaihde kahdesta jäljellä olevasta silmään ja ohituskaistalle. Tilanne tuntui lähes yhtä loputtomalta kuin possu-uinnin viimeiset hetket. Vaikka kuinka laitoimme kaikkemme peliin, selät tuntuivat olevan aina yhtä kaukana. Ohitettava pari piti tiukasti paikastaan kiinni ja luojan lykky, ettemme lähteneet tähän taistoon loppusuoralla. Taas tarvittiin luottoa omaan tekemiseen ja kyllä, aloimme lopulta saavuttaa selkiä. Ohitus oli tosiasia ja huikkasimme hyvän hengen mukaisesti tsempit puolin ja toisin. Ohitettu pari jatkoi kävelyä ja totesi että he eivät moiseen juoksuhömpötykseen enää lähtisi.

Viimeiset hetket ei kumpikaan oikein tiedetty mitä sanoa. Ihasteltiin vähän lampaita ja iltaa. Pian alkoi näkyä tuttuja rakennuksia ja tässä vaiheessa mahanpohjassa vähän muljahti. Jännittävä tunne kun tulee 75 kilometrin jälkeen ihmisten ilmoille. Toisaalta olisi halunnut viivyttää viimeisiä metrejä mahdollisimman kauan ja miettiä, mitä kaikkea nyt pitäisi tuntea. Toisaalta halusi äkkiä nähdä kaikki tutut maalissa ja erityisesti päästä kertomaan kaikille että me tehtiin se! Saavuttiin pimeässä illassa Utön satamaan. Vilkuteltiin alhaalta ja toivottiin että siellä olisi joku meitä vastassa. Vastaukseksi saatiin taputukset ja vislaukset ja kyllä se kolmosvaihdekin taisi vielä siinä vaiheessa löytyä. Viimeinen nousu ja maali odottaisi. Juostiin mäki (lukuunottamatta niitä hiton Utö Swimrunistakin tuttuja portaita) ja kurvattiin maalisuoralle. Tässä vaiheessa kaikki kipeät lihakset, arat jalkapohjat ja toimintakyvyttömät ranteet unohtuivat. Ihmiset kannusti, me hymyiltiin ja halailtiin hikisinä ja märkinä kaikkia tielle osuneita. Saatiin mitalit kaulaan. Hymyiltiin vähän lisää. Ihmeteltiin. Miltä nyt kuuluisi tuntua? Me päästiin maaliin. 65 km maalla ja 10 km vedessä. Ajassa 13:53:35. Ensimmäinen naisjoukkue Suomesta joka on päässyt reitin läpi. Vitsi. Me ollaan varmaan ihan hyviä. Monet tuli onnittelemaan. Me ei ehkä tajuttu onnitella ketään. Onnea.

Nyt pari viikkoa reissun jälkeen, kun tapahtumiin on saanut vähän etäisyyttä, alkaa ymmärtää paremmin. Välillä sokeutuu omille hulluille ideoille ja 75 km taivallus alkoi jossain vaiheessa tuntua ihan perusmeiningiltä. Nyt kun ollaan pari viikkoa kuunneltu tuttujen ja ventovieraidenkin kommentointia aiheesta, alkaa mielikuva selkeytyä; olemme hulluja.

Kiitos aivan käsittämättömän paljon vielä kaikille tukijoille ja kannustusjoukoille. Urheiluhallit ovat olleet huikeasti mahdollistamassa meidän treenausta ja kisamatkaa ja Jere on korjannut ansiokkaasti meidän jumahtaneita jäseniä. HEAD Swimming on edellisten lisäksi auttanut suuresti kisakamppeiden muodossa ja ilman tätä tukea, oltaisiin varmaan jouduttu kisaamaan alasti. Ilman tätä tukea urakka olisi ollut hemmetisti vaikeampi. Tylsempi koko hommasta olisi tullut ilman kaikkea teidän seuraajien myötäelmistä. Oli ihan mahtavaa ja hämmentävää huomata miten moni oli elänyt hengessä mukana kisavalmisteluissa ja itse kisapäivänä. Kiittää me ei osata tarpeeksi mitenkään, joten toivomme, että olette viihtyneet meidän matkassa kohti Ö till ö 2014-kisaa. Toivottavasti pysytte mukana myös tulevaisuudessa, koska tästähän hullut vain innostuivat lisää.

(c) Jakob Edholm

We did it! - Ö till ö kisaraportti vol 1

Vaikka emme ehkä ole täysin sitä tajunneet vielä itsekään niin Ö till ö on nyt suoritettu. Matka maaliin oli harvinaisen pitkä. Oikeastaan kaikki alkoi jo viime syksynä HelTrin syysleirillä, jossa saimme hullun idean. Kaikki ei tosin mennyt niin kuin olimme suunnitelleet - emme nimittäin saaneet paikkaa kisaan meriittien emmekä arvonnan kautta. Tästä sisuuntuneina päätimme yrittää vielä karsinnan kautta, vaikka emme ehkä itsekään aivan uskoneet mahdollisuuksiimme. Räjäytimme potin kuitenkin jo ensimmäisessä kisassamme Utö swimrunissa ja sijoittumalla neljänsiksi ansaitsimme paikkamme Ö till ö;ssä. Toiseen kisaamme, Sveitsin alpeilla järjestettävään, Engadin swimruniin starttasimme kauhun sekaisin tuntein, mutta kaikista kisan aikana kokemistamme epätoivon hetkistä huolimatta selvisimme maaliin asti ja pääsimme vielä palkintopallille! Olimme siis ylittäneet ja yllättäneet itsemme moninkertaisesti jo ennen Ö till ö;tä. Maaliin pääsy kauden pääkisassa on kuitenkin ollut koko vuoden hienoin hetki. Oltiin niin ylpeitä itsestämme ja toisistamme että meinattiin räjähtää - meidän hullusta haaveesta oli tullut totta!

Saavutuksemme ei ole ollut mikään itsestään selvyys emmekä olisi pystyneet siihen ilman ympäristön tukea ja kannustusta. Haluammekin kiittää kaikkea teitä, jota olette kannustaneet ja tukeneet meitä matkan aikana. Erityisesti haluamme kiittää yhteistyökumppaneitamme HEAD swimming, Urheiluhallit oy ja Melina Charlotte Productions. Ilman teitä projektimme ei olisi ollut mahdollinen.

Koska matka lähtöviivalta maaliin oli todellakin melko pitkä, on kisakertomusta vaikea tiivistää kohtuullisen pituiseksi blogikirjoitukseksi. Siksi aiommekin mässäillä tarinalla oikein kunnolla ja kirjoitamme tarkan kisaraportin useammassa osassa. Tässä kuitenkin pikakelaus reissusta.

Näillä kamppeilla Ruotsin valloitukseen.

Tällä kertaa oltiin erityisen viisaita ja matkustettiin laivalla Tukholmaan, kisavarusteet visusti käden ulottuvilla. Perinteinen karkkitankkaus sujui hyvin ja yöllä saatiin nukuttua erinomaisesti. Ja kun aamu vielä alkoi buffetaamiaisella, ei tästäkään reissusta voinut enää tulla muuta kuin valtava menestys. Laivamatka Tukholmasta Sandhamniin kesti kevyet kolme tuntia, mutta onneksi maisemat olivat superkauniita ja sääkin mitä mahtavin!

Sandhamn paljastui mahdottoman suloiseksi saaristokyläksi, jossa olisimme mielellään viettäneet aikaa pidempäänkin. (Ensi kesän matkavinkki!) Kisailmoittautuminen hoidettiin heti saarelle saavuttaessa. Sen yhteydessä meidän piti allekirjoittaa vastuuvapautuslomake ja näyttää, että meillä oli kaikki kisassa vaadittavat pakolliset varusteet . Kaiken kaikkiaan homma oli tehty kilpailijoille todella helpoksi ja mukavaksi – kuljetukset, majoitukset ja ruokailut oli järjestetty kisaorgansaation puolesta ja kaikki kuului kisamaksuun. 

Meitä myös haastateltiin jälleen ja kyseinen haastattelu löytyy allla olevasta klipistä kohdasta 1:36:00.

Meidän hotellihuone, joka oli todella tyylikkäästi sisustettu. Kunnes me astuimme ovesta sisään...

Kisaa edeltävänä iltana käytiin kisainfossa, kasvatettiin finnkampen-henkeä kanssasuomalaisten kesken, koitettiin mahduttaa mahaan vielä viimoiset hiilarit ja nukkua sen minkä kerettiin, eli noin 5 enemmän tai vähemmän sekavien unien siivittämää tuntia. Kellot pärähti soimaan aamuneljältä ja siitä sitten pirteinä aamupalalle. Ruokaa ei tässä vaiheessa kannattanut kauheasti koittaa ahtaa naamaan. Vielä kisakamat päälle, laukut lauttaan ja gepsiä noutamaan. Ja koska joka reissuun kuuluu sisältyä jonkin sortin episodi, tällä kertaa meidän gps oli kuulemma hajonnut. Lievä harmitus pääsi pintaan kun ajateltiin kaikkia teitä joita kannustimme heräämään aikaisin ja olemaan nenä kiinni ruudussa koko päivän. Järjestäjät sanoivat lohduttavasti kuitenkin seuraavansa meitä. Meille ei vaan ihan avautunut kuka olisi huomannut jos virta olisi vienyt kaksi hyljettä mukanaan. Kahden päänsisäisen itkupotkuraivarin jälkeen paljastui, että joku pahantahtoinen joukkue oli viekoitellut meidän gps-laitteen itselleen. Onneksi salamannopea järjestäjä sai orastavan kohtauksen rauhoitettua ja gepsit oikeille omistajille. Selkkauksen jälkeen ei enää tarvinnut miettiä mitä tehdään ennen aamu kuuden starttia, vaan käveltiin viivalle massan sekaan ja pian pamahti. Tosin ei taaskaan kuultu mitään, mutta massan liikahtaessa oli oletettava lähdön jälleen tapahtuneen.

Edessä siis 65km maata ja 10km vettä. Joskus keväällä pitämämme kampanjaviikon aikana uimme 10km. Se oli paljon silloin se, nyt se tehtäisiin päivän aikana ja avovedessä.

Uintimatkat olivat kaikkea 60-1600 metrin välillä. Juoskua 80m-19km väliltä. Ennen ensimmäistä uintia ei annettu armonaikaa hakea lämpöä päälle ja uinti meni hyisissä merkeissä. Vedestä noustessa ei tosin tarvinnut enää miettiä ruuhkia. Saatiin edetä aika väljillä mailla. Tällä kertaa nappailtiin energiaa koko ajan. Tyhmintä olisi hyytyä näin pitkällä matkalla sen vuoksi ettei tajua tankata. Joten syötiin; geeliä, banaania, pullaa, rieskajuustoleipiä, sukaata, karkkia, kahvia, energiapatukoita... nakit jätettiin kattilaan koska se oli hieman liian poikkeavaa siitä mitä ollaan aikaisemmin testattu.

Keli oli täydellinen. Aurinko paistoi, mutta lämpötila ei noussut turhan korkeaksi, ollen noin 16astetta.

Juoksu sujui hyvin aika pitkän matkaa. Loppua kohden kävelypätkät toki lisääntyi radikaalisti, mutta pysyttiin liikkeessä. Niin monelta taholta on tullut neuvoksi että mitä ikinä teettekin, pysykää liikkeessä. Energiapisteiltäkin koitettiin aina vain siepata tavaraa mukaan ja vaikka jatkaa kävellen ja syöden samalla. Meillä oli myös juomareput mukana, vaikka hämmentävän moni joukkue lähtikin kisaan ilman. Sitten kun mekin vedetään tää homma läpi kymmeneen tuntiin niin voidaan harkita oman juoman jättämistä. Nyt ainakin pisimmällä yhtäjaksoisella juoksulla energiapisteiden välillä (11,9km) olisi noutaja saattanut tehdä tehtävänsä ilman nestettä.

Reitin varrella oli taas vaikka mitä pasuunan soittajaa kannustamassa. Se on hieno tunne kun joku vartavasten meille huutaa tsemppauksia. "Bra jobbat tjejer!" Siitä saa pirusti lisää virtaa. Merkattiin lättäreihin matkat, jotta pysytään kartalla ja aikataulussa, vaikka rehellisyyden nimissä ei meillä ollut  aavistustakaan kuinka kauan reitillä kuluisi aikaa.

Uinti sujui hämmentävän hyvin, tosin jäätymisvaara oli käsinkosketeltavissa. Viimeisen pidemmän (970m) uinnin jälkeen oli kyllä aika maailmanmestariolo ja jossain hypotermian paikkeilla oikein alettiin innolla odottaa 19km juoksupätkää. Jos siinä ei kerkeä lämmittelemään niin ei sitten missään. Ja siinähän kerkesi. Juoksupätkän lopussa sijaitsevalla viimeiselle cutoffille ehdimme 10 minuuttia ennen sen sulkemista. Uskallettiin jo vähän tuulettaa. Tästä alkoivat reitin viimeiset 7 km, jotka olivat maineensa veroiset... Viimeisen uinnin jälkeen tapahtui pieni ihme ja saimme jostain voimaa juosta viimeiset 3 km maaliin. Maaliin tullessakin näytimme jonkun mukaan "hyvävoimaisilta", mutta voimme vakuuttaa että voimat olivat loppuneet ja ajat sitten.

Sisu meiltä sen sijaan ei loppunut. Se näyttää myös olevan uusiutuva luonnonvara, koska sitä riittää edelleen. Hampaankoloon myös jäi jotain, koska uudelleen yrittäminen alkoi kutkuttaa mieltä jo kisaa seuraavana päivänä! Onneksi tässä on vielä 12 kk aikaa tulla järkiinsä...