Kaikkea pitää kokeilla. Tänä kesänä vuorossa oli taas niinkin jännittävä lajikokeilu kuin triathlon. Keväällä ja kesän alussa oli tarkoitus treenailla aika paljon aktiivisemmin pyöräilyä, mutta kolme viikkoa ennen Finntriathlon Tahkon kisaa havahduin ja irrottelin maantiepyörän trainerista. Puolustuksen puheenvuoro perustelee tätä yllättävällä suunnistusinnostuksella ja omilla kisajärjestelyillä ja kaikilla muilla yhtä pätevillä selityksillä. Ajattelin koko kevään että alan pyöräilemään sitten kun se, tämä ja tuo on ohi. Kuitenkaan lopulta kahden viikon pyöräkuurilla ja yhdellä elpymisviikolla ennen Tahkon puolikasta ei tehty ihmeitä. Takapuoli ja niska ehtivät tottua menoon ja se sai nyt olla tarpeeksi.
Mua ei koskaan arveluta nää uintiosuudet. (c)Bullseye Photography
Kisa ei nyt ihan hirveästi jännittänyt. Perus pikkuahdistus ennen järveen menoa ja kova etukäteisperustelu itselle ja muille kun ei oo tullut treenattua sitä pyörää yhtään. Lähdettiin uimaan ja se ei jotenkin ollut niin kivaa kuin oisin halunnut. Fakta on se, etten ole tehnyt yhtään kovaa uintitreeniä varmaan vuoteen. Läpsyttelen aina sitä iänikuista matkavauhtia. Kisassa tuppaa aina alussa lähtemään vähän keulimaan ja niin nytkin. Koitin hidastaa, mutten onnistunut. Ahdisti jos joku tuli ohi. Hapenotto oli aika huonoa ja varmaan huomaamattani olin taas palannut ilmannieleskelymoodiin. Vähän paha olo ja olin superiloinen kun vaihtoalue alkoi häämöttää edessä. Rantauduin ajassa 39:24 ja olin kyllä vähän pettynyt. Kaksi vuotta sitten Joroisilla aika oli 37:51 ja ajattelin että kyllä nyt ainakin samoihin mennään. No sitten kävin kehityskeskustelun itseni kanssa, jossa selvisi, etten oikeastaan ole treenannut uintia niin, että voisin odottaa minkäänlaisia tulosparannuksia. Olin siis lopulta ihan tyytyväinen aikaani.
Pyörälle lähtö oli kaameaa. Vatsaan sattui ihan älyttömästi ja vesisateessa polkiessa syntyi taas ajatus että eihän tässä ole mitään järkeä. Energiasuunnitelmat meni ihan pipariksi vatsan vuoksi. Pyöräilyn ensimmäisellä puoliskolla en saanut oikeastaan mitään alas. Vatsaa oikein vihloi ja mietin että jos se ei juoksuun mennessä lopu, niin tästä tulee vielä pitkä päivä. Yritin laskea housujen vyötärökaistaletta alas jos se helpottaisi vatsan toimintaa. Ei apua. Arvioin vaihtoehtoja ja päätin etten yritä väkisin saada energiaa alas. Jos vatsa rauhoittuu, niin sitten koitan paikata tilannetta mahdollisuuksien mukaan. Ja puolen välin jälkeen vatsa sanoi "Jee" ja sitten me mentiin hyvässä yhteisymmärryksessä pyöräilyn loppuun. Koitin nautiskella energiaa vähän useammin toisella puolikkaalla, mutten uskaltanut ihan hirveästi ennen juoksua. Pyöräreitti oli mainio ja jopa tällä pyörätaustalla nautiskelin puolen välin jälkeen. Salainen haaveeni oli saada pyöräily alle kolmeen tuntiin. Okei, aluksi tavoite oli selkeästi kolmen tunnin alle, mutta siitähän ei nyt tullut mitään. Nelisen kilometriä ennen vaihtoa vilkaisin kelloa. Kolmen tunnin alitukseen olisi aikaa kuusi minuuttia. En muistanut laitoinko kellon päälle vaihtoalueella vai vasta pyörän päällä, joten ihan tarkkaa tietoa osuusajasta ei ollut. Ajattelin kuitenkin että olisi hyvä ratkaisu polkea ihan täysillä viimeiset kilometrit ennen juoksuun lähtöä. Siinä vaiheessa kun muut ravistelivat jalkojaan edessä odottavaa juoksuosuutta varten, minä vedin ohituskaistalla laikka punaisena vain todetakseni että pyöräaika oli 3:02:44. Kisan jälkeen taas ärsytti. Miten mä en nyt muka päässyt kovempaa. Kehityskeskustelussa selvisi kuitenkin, ettei kahden viikon täsmätreenillä ehkä ole rahkeita parempaan. Ja olin lopulta tyytyväinen.
Juoksuun lähdettäessä en tuntenut jalkojani. Pieni pyöräspurtti voidaan jättää seuraavissa kisoissa pois. Jalattomuudesta huolimatta alkuvauhti oli minun mittapuun mukaan naurettavaa 3'45'' tahtia. Naurettavaa siis siinä mielessä että tuolla vauhdilla olisin kuollut jo ennen ponttoonisiltaa. Se on vaan hassu tunne kuinka alussa jalat vaan vie ja ihminen vikisee. Päätin rauhoittaa vauhdin vitoseen. Tämä oli alkuperäinen suunnitelmani edetä reitillä. Ensimmäisellä kierroksella teki hirveästi mieli juosta kovempaa. Käskin itseäni juoksemaan vitosta. Se oli ehkä pitkään aikain viisain kisapäätökseni. Toiselle kierrokselle lähdettäessä askel ei ollutkaan ihan yhtä lennokas ja pysyäkseen tavoitevauhdissa, piti ihan tehdä töitä. Aika hyvin vitosen tahti pysyi, kunnes mittavan ohitusurakan jälkeen vatsaan tuli taas ihan jäätävä pistos. En päässyt siitä eroon. Ensin hidastin vauhtia ja lopulta olin tien sivussa hetken aikaa kaksinkerroin pienellä aikalisällä. Letka meni ohi ja ärsytti. Koitin jatkaa juoksua, mutta se oli kivuliasta. Yritin suggeroida itseni kivuttomaksi "kipu on vain tunne, tunteita voi hallita." Ehkä puolitoista kilometriä kärvistelin jotain hiipimisen ja hölkän välimaastoa kun kipu laukesi. Sitten oli pakko ohittaa se letka joka tuli aikalisän hetkellä ohi. Maaliin selvisin ajassa 1:54:01. Pari minuuttia siitä olisi saanut pois ilman juoksun aikaista kramppia ja ehkä muutaman vielä paremmalla energiansaannilla. Mutta kuten kehityskeskustelussa selvisi, jossittelu on turhaa, tämä meni nyt näin.
Loppuaika oli 5:41:47. Sain hienon mitskun ja finisherpaidan, huonosti olleiden housujen myötä "vatsahaavan", vasempaan nilkkaan pienen tulehduksen ja innostuksen osallistua taas pian uudestaan johonkin hiton triathlonkisaan. Kohta mennään taas.
Saimme kysymyksen aiheesta juoman ja lisäenergian kuljettamisesta reitillä ja tässä tulee meidän kokemuksia swimrunin aikaisesta energiansaannista. Koska emme ole kokeilleet/keksineet kaikkia mahdollisia tapoja, on suotavaa että muita tapoja testanneet kommentoivat alle omat bravuurinsa.
Keskimäärin swimrunkisoissa on erinomaiset juoma ja energiatarjoilut. Mitä enemmän lajia on harrastanut, sitä enemmän tietää omista tarpeistaan ja luottaa siihen että toisinaan selviää helposti pelkillä järjestäjien tarjoamilla energioilla. Koska kisassa pitää kaikki kantaa lähdöstä maaliin, (paitsi huoltopisteille voi jättää vaikka tyhjät geelipaketit) kannattaa myös energiantarvetta hieman optimoida.
Kisoissa huoltopisteiden tuotteisiin kannattaa tutustua etukäteen. Jos tiedät minkä merkkisiä geelejä energiapisteiltä saa, kannattaa niiden sopivuutta omalle mahalle testailla jo ennakkoon. Jos geelit ovat epäsopivia, kannattaa kuljettaa omat mukana. Märkäpuvun alla geelejä kulkee melkein missä vain. Toisissa swimrunmärkäpuvuissa on taskut, joihin mahtuu oikein hyvin tunkemalla kymmenisen geeliä. Emme mene takuuseen etteikö täyteen ahdetussa taskussa jokunen geelipaketti räjähtäisi. Headin valikoimasta löytyy myös swimrunpaita taskuilla. Itse olemme kuitenkin lähes aina tunkeneet geelit ynnä muut märkäpuvun taskuihin tai lahkeisiin. Taskuista geelit on näppärä kaivaa ilman tarvetta pysähtyä. Jos reitillä aikoo riisua yläosan, ei sen alle kannata tunkea mitään irtotavaraa. Ja vaikka aikoisikin turvautua järjestäjien energiapisteisiin, kannattaa aina olla muutama oma geeli mukana. Kaiken varalta.
Jos ollaan tarvittu omaa juotavaa mukaan, se on hoidettu aina juomarepun kanssa. Pelkällä rakolla pärjää myös mainiosti. Olemme nähneet liivejä märkäpuvun alle laitettavaksi, jonne juomarakko sujahtaa. Sellaisia on helppo tuunailla myös omatoimisesti. Jos epäilet ettet tule laskemaan yläosaa alas, voi rakon sujauttaa märkäpuvun alle sellaisenaan. Juomarepun käytön plussa on sinne mahtuva muu tavara. Olemme kuljettaneet siellä myös kisojen pakollisia varusteita, kuten kompassia, painesidettä, karttaa ja omia lisägeelejä. Jos juomareppua tarvitsee täyttää kesken reitin, kaveri avustaa jottei reppua tarvitse ottaa pois. Jos taas on intressejä edetä reitillä mahdollisimman vauhdikkaasti, juomareppu kannattaa sijoittaa märkäpuvun alle, jolloin veden vastus pienenee. Mitä isompi kyttyrä selässä on, sitä enemmän se hidastaa uintia. ÖTILLÖssä näimme yhden parin aivan järkyttävän kokoisen repun kanssa. He eivät selvinneet maaliin.
Päivän sää, reitin rankkuus, oma kokemus ja tavoitteet ratkaisee paljolti minkälaisella arsenaalilla kannattaa lähteä liikenteeseen. Sanoisimme että keskimäärin enemmän on parempi. Siinä vaiheessa kun kamppaillaan totisesti titteleistä vähemmän saattaa olla enemmän. Jos tavoitteena on kuitenkin harrastaa omaksi iloksi omilla reiteillä tai kisailla vähän rennommalla otteella, ei energiaa ja juotavaa kannata turhaan alimitoittaa.
Jos kisa alkaa lähennellä neljää tuntia tai menee sen yli, alkaa aika usein kaipaamaan kiinteämpääkin ruokaa. Vaikka geeleistä saa energiaa, vatsan tyhjyys ei tunnu kivalta. Energiapisteillä on yleensä tarjolla banaania, suolakurkkuja, energiapatukoita tms joista saa hieman vatsantäytettä. Kiinteän syöminen kannattaa ajoittaa niin, ettei heti perään tule alamäkeä. Alamäessä juokseminen hölskyttää vatsaa ja saattaa aiheuttaa ongelmia.
Uiminen asettaa tiettyjä vaatimuksia mukana kuljetettavalle ravinnolle. Banaani esimerkiksi ei ole kovin houkuttelevassa muodossa muutaman uinnin jälkeen. Kaikki mikä ei ole valmiiksi vesitiivistä kannattaa pakata minigrip pussiin. Jos krampit tuntuvat vaivaavan, voi juomaveden mukaan sekoittaa jonkin elektrolyyttitabletin/magnesiumia/suolaa, tai ottaa vastaavia tuotteita vesitiiviisti pakattuna mukaan. Toki geeleistäkin näitä aineita löytyy, mutta erityisen kramppiherkkien ihmisten voisi olla suotavaa ottaa hieman ekstraa mukaan.
Kisoissa on näkynyt myös pieniä pehmeitä juomapulloja (esim. Hydrapack) jotka saa näppärästi tungettua märkäpuvun sisään. Kätevää kuljetusväline geeleille on myös pienet ja joustavat "vyölaukut" sekä racebeltit.
Muita kisoista opittuja kokemuksia energiansaantiin liittyen:
Ala ottamaan energiaa sisään ajoissa! Alussa on helppo mennä aamupalan voimalla parikin tuntia, mutta mikäli on halua jatkaa vielä toinen samanmoinen tai pidempään, kannattaa geeliä ja nestettä vaan ruveta nauttimaan nopeasti lähdön jälkeen.
Tunge sitä energiaa naamaan vaikka ei tekisi mieli. Ainakin 2015 Engadinin tulokseen olisi voinut vaikuttaa sillä, että geelit olisi tungettu naamaan vaikka parin toimesta. Ota mukaan myös eri makuisia geelejä. Jos yksi alkaa tökkimään, toinen ehkä menee.
Nykyään on tarjolla myös geelejä, joissa on tarvittava nestemäärä sisällytettynä. Et siis tarvitse ainakaan esimerkiksi näiden nauttimiseen lisävettä.
Älä ikinä heitä tyhjiä geelipaketteja luontoon. Pitäisi olla itsestään selvää, mutta esimerkiksi Utön tämän vuoden kisassa roskaa näkyi harmittavan paljon. Niin paljon, ettei kaikki ole voineet vahingossa tippua.
Sitten vaan testailemaan ja raportoimaan alle omat kikka kolmoset!
Hädässä ystävä tunnetaan. Nyt hätä oli sen näköinen että The
Mumins joukkueen Utö debyytti oli vaarassa joukkueen jäsenen loukkaantumisen
vuoksi. Jossain välissä huomasin lupautuneeni paikkaamaan tilanteen. Ei hätää,
kolme viikkoa aikaa opetella taas uimaan.
Niin löysin itseni jättilättärit käsissä Utö Swimrunin
lähtöviivalta uuden tuttavuuden, Sirkun, kisaparina. Lähtö pamahti.
Ennätysmäärä osallistujia liikahti eteenpäin ja kohta mekin päästiin
hölkkäämään. Olo oli ihan kamala. Selkä oli ollut jo jonkin aikaa vähän sökönä
kaikesta istumisesta ja uudesta innostuksen kohteesta, kiipeilystä.
Perjantainen osteopatiakäynti ei kerennyt helpottamaan tilannetta sunnuntaihin mennessä. Normaalisti olo on seuraavana
tai viimeistään sitä seuraavana päivänä superlennokas. Nyt olin onnistunut
hankkimaan sellaisen jumin, että kroppa vaan ihmetteli monta päivää miten päin
olla. Juosta pitäisi silti ja tässä vaiheessa oli taivallettu n. 500 metriä
33,5 kilometristä tiellä, poluilla ja maastossa, päälle vielä 5,5 kilometriä
uintia meressä. Mietin vain että missähän vaiheessa sanoisin, etten ehkä selviä
maaliin asti. Tuntui kuin koko ylävartalo olisi ollut niin kipsissä, ettei
hapenotto onnistunut ja samalla joku takana tulevista juoksijoista tuntui
iskevän tikareita suoraan selkään. Priimaa.
Koitin valittaa mahdollisimman vähän. Mutta jos jotain
salaisia menestystoiveita olisi ollut, ne karisivat tässä vaiheessa. Selvisin
jotenkin ensimmäiselle uinnille. Jännitin mitä selkä tykkäsi uinnista jos
juoksukin tuntui noin pahalta. Uinti oli ihanaa. Kylmä vesi oli suurin piirtein
parasta mitä siihen väliin olisin uskaltanut toivoa. Ensimmäisen uinnin jälkeen
olo helpottui hetkeksi, kunnes tikarin iskijä oli ilmeisesti taas ottanut
meidät kiinni ja jatkoi siitä mihin jäi. Onnekseni huomasin, että jokaisen
uinnin jälkeen olo pysyi hyvänä aina hieman pidempään. Puolessa välissä aloin jo
oikeasti elätellä toiveita että joukkueemme selviäisi maaliin asti.
Reittiä oli hieman pidennetty kahden vuoden takaisesta,
mutta vähintään yhtä upea se oli. Meidän muumijoukkueen vauhdit sopivat todella
hyvin yhteen ja olotilan kohennuttua alettiin yksitellen napsimaan edessä
näkyviä naisjoukkueita (ja kaikkia muitakin) kiinni. Uinnit oli meidän vahvaa
aluetta (kiitos jättilättärit). Ohittaminen on kivaa. Oltiin aikaisemmin
puhuttu, että tärkein tavoite on selvitä reitistä läpi hyvällä fiiliksellä, ei
niinkään skabailla kisamielessä. Mutta kuten siinä aina käy kun laittaa kaksi
piilokilpailuhenkistä ihmistä samaan joukkueeseen, pakkohan se oli kiristää
vauhtia jossain vaiheessa. Taidettiin lopulta ohittaa 10 naisjoukkuetta kisan
aikana. Myös sekasarjalaisia ja miesjoukkueita tuli selkä edellä vastaan läpi
koko kisan. Erittäin hyvä nousujohteinen kisa alun katastrofistartista
huolimatta.
Kannustus reitillä oli taas jotain aivan käsittämätöntä.
Lopussa vanha pariskunta oli jopa kaivanut lähtölistasta meidän nimet ja mies
kannusti ”Hyvä Sirkku ja Anu!”. Kelloa taidettiin katsoa ensimmäisen kerran
viiden tunnin kohdalla ja todettiin että onhan tässä nyt tovi taivallettu. Minä
tosin laskin alussa kilometrejä jatkuvalla syötöllä ja kävin kehityskeskusteluja
itseni kanssa. Enää 37 kilometriä jäljellä, jaksaa, jaksaa.
Reitti on ihana. Matalissa vesissä on niin kirkasta vettä
että voi ihailla pohjaa. Pitkissä uinneissa saattaa uida karikolle. Maasto on
erittäin vaihtelevaa. Tarvitaan reittä ylämäkiin ja hyvää tikkausta
hiekkatiepätkille. Loppulenkki on kuin pedattu huimille voittotaisteluille.
Joku päivä vielä niissäkin mukana. Rantakalliot olivat liukkaita ja tämä
suositus tulee nyt suoraan sydämestä: VJ:n Irockit on ihan pitelemättömät
kengät näissä touhuissa. Ote kalliosta pysyy kuin tauti. Muutoin
varustepuolella luotettiin vanhaan kunnon pullari ja lättärit yhdistelmään ja
lahkeista lyhennettyyn swimrunmärkäpukuun.
Vaikka kylmä vesi teki tosi hyvää pitkin reittiä, oli lopun
600 metrin uinti jo vähän liikaa molemmille. Turvauduin vanhaan taktiikkaan ja
laskin käsivetoja sekä koitin olla ajattelematta sitä faktaa, että jalkojen
tunto alkaa tasaisesti kadota. Tämän uinnin jälkeen koettiin pienimuotoisia
epätoivoisia hetkiä kömpelöiden ja toimimattomien jalkojen ansiosta. Edessä
kuitenkin siinsi taas yksi oranssi joukkue (naisten väri) ja olihan se
sanomattakin selvää että ohi oli mentävä. Tunto palautui ja edessä oli enää
viimeinen noin viiden kilometrin kunniakierros ja maali. Alun perin suunniteltiin
ja harjoiteltiin tyylikästä telemarkmaaliintuloa, mutta revähdysvaaran ollessa
käsin kosketeltavissa, toteutus saattoi jäädä hieman vajaaksi. Maaliviivan yli,
yläfemmat, halaus ja pam, selkä pamahti taas ihan juntturaan. Hienosti toimii ihmisen
elimistö. Ei ole ensimmäinen kerta kun kroppa kestää tasan maaliviivalle asti.
Reissu oli kyllä jäätävän upea. Ja aika erinomainen tuuri
oli myös saada tuollainen supernainen ihan randomilla kisapariksi. Lopulta
tulimme maaliin sijalla 11/25 ajassa 5:26:16. Hyvä Muumit. Ehkä vielä joskus.
Ajattelimme kertoa hieman fiiliksiämme swimrunissa käyttämistämme tossuista, joita voi nyt siis siirtyä käyttämään metsän puolelle.
Swimrunkengän valinnassa kannattaa ottaa muutamia asioita huomioon.
Tärkeimpänä pointtina kaikkien teknisten ominaisuuksien yläpuolella on se, että kengällä kykenee juoksemaan yleensä useita tunteja. Mikään proholdermultigrip-pohja ei pelasta swimrunia, jos kenkä lähtökohtaisesti on sopimaton omaan jalkaan. Perinteisesti juoksukengässä saisi varpailla olla extra tilaa 1-1,5cm pituuden puolesta ja leveyttäkin niin, että jalkaterä pääsee leviämään luonnollisesti. Tämä siitä syystä että juostessa askelkontaktin aikana jalka leviää, sekä pitkän juoksun aikana myös turpoaa jonkin verran. Erityisesti maastossa alamäkeen juostaessa ei myöskään ole kiva jos varpaat ottavat heti kiinni kengän kärkeen. Hiertymien kanssa on ikävää ja ilman kynsiä vielä ikävämpää. Vaadimme siis varpaille tilaa!
Ongelma tulee lajin kannalta vastaan siinä kohtaa, kun kengät pitäisi kastella. Juostessa jalat kiittävät ylimääräisestä tilasta, mutta uidessa sama ylimääräinen tila tulee täyttymään vedellä. Uinnin aikana kengissä lotiseva vesi painaa jalkoja alaspäin jolloin hyvästä uintiasennosta joudutaan tinkimään.
Swimrunissa uinnin aikana ei ole kannattavaa potkia. Jalkoja kannattaa lepuuttaa tulevia juoksupätkiä silmällä pitäen. Uintipotkut vedellä täytettyjen kenkien kanssa myös menee ennemmin salitreenistä kuin avovesiuinnista. Myös kaikki kangas ja pehmustemateriaalit kengässä keräävät itseensä vettä. Swimrunkenkää valitessa ei kannata ensisijaisesti ottaa sitä kaikkein topatuinta tossua. Uintiasentoa parantamaan on onneksi mahdollista käyttää pullaria tai muuta kellutusviritelmää. Kastuessaan kengät usein myös saavat hieman lisätilavuutta, joten kuivana tiukkaan solmitut kengät saattavat ensimmäisen uinnin jälkeen vaatia lisäkiristystä. Kannattaa siis tarkkaan pohtia olisiko swimrunkenkien kanssa mahdollista poiketa hieman näistä suositelluista kengän kokoon liittyvistä luvuista.
Kun kenkä on märkä ja hieman venähtänyt uinnin jäljiltä, kätevin ja nopein tapa korjata tilanne on pikanauhat, joilla kiristys sujuu sekunneissa. Pikanauhojen eduksi luetaan myös kenkiin mahdollisesti joutuvien pikkukivien poistaminen nopeasti ja se, että ne eivät voi (ainakaan meidän kokemuksen mukaan) vahingossa aueta. Kaikki eivät toki pikanauhoille lämpene ja jos jalkaterä vaatii yhtään enemmän tukevuutta, joustavat pikanauhat eivät sitä juuri tarjoa. Tällöin suosittelemme lämpimästi valitsemaan tukevuuden, nilkan nyrjäyttämisen sijasta.
Lits läts. Ensimmäiset hetket uinnin jälkeen saattaa olla aikamoista lotinaa. Siinä tapauksessa että kenkään kertyy uinnin aikana extramäärä vettä, olisi tärkeää saada se pois mahdollisimman pian. Mitä uudemmat popot, sitä kauemmin vesi yleensä sisällä pysyy. Mitä enemmän kenkiä käyttää vedessä, sitä paremmin vesi rupeaa tulemaan kankaan läpi pois. (Tämä perustuu täysin empiiriseen tutkimukseen. Kenkämerkkien välillä on varmasti paljon eroja tässä.) Jos veden poistumista haluaa vauhdittaa, on mahdollista porata pohjaan reikä. Tämän sijoittelu kannattaa tehdä huolella, jotta maastossa juostessa reiästä ei pääse tikkuja kengän sisälle. Kokemuksen syvällä rintaäänellä päkiän alle tehty reikä kasvattaa pistohaavan mahdollisuutta jalkapohjassa huomattavasti. Jos reikä lipsahti hieman huonoon kohtaan, ei hätä ole tämän näköinen. Superliimoilla on mahdollista tilkitä virheporaus.
Vesi poistuu nopeammin, tikut tulevat väärään suuntaa helpommin
Metsässä kun yleensä juostaan, voi alustana olla kaikkea mahdollista metsäistä. On ihan umpipuskaa, polkua, kalliota, juurakkoa, pitkospuita, suota, you name it. On tärkeää pystyä luottamaan kenkään kaikissa olosuhteissa. Ja jos näin ei ole, niin ainakin tiedostaa milloin on syytä hidastaa. Syitä hidastaa ovat yleensä märät kalliot ja puiset alustat. Nastakenkä on varmasti ainoa joka pitää lähes alustalla kuin alustalla. Nastakenkä harvoin on se kaikista kevyin valinta ja tällä on vaikutusta uintiin. Nastojen ropina on aivan saakelin arsyttävää. Hieman tulee myös huono omatunto kipitellä pitkospuita rei'ittäen.
Sitten meidän käyttökokemuksia muutamista kengistä:
Inov8 X-Talon 212:
Tätä mallia näkyi ensimmäisissä kisoissamme paljon, kuten myös muita Inov8 kenkiä. X-Talon 212 on aika optimaalinen swimrunkenkä ainakin paperilla. Kenkä on kevyt, mutta kuitenkin tarpeeksi jämäkkä juostaessa pidempiä matkoja. Pohjan kuviointi on suurta. Kangas ja pehmustemateriaalia on inhimillisesti. Kengällä saa myös todella hyvän tuntuman alustaan. Ongelmia tulee jos alusta on yhtään liukasta. Solvalla Swimrunissa nämä tossut toimivat 99 prosenttisesti loistavasti, mutta kaikilla pitkospuilla oli parempi juosta vaikka sivussa suossa ja kallioilla tuli yksi kaatuminen ja muutama läheltä piti tilanne. Näistä syistä kannattaa tuntea kengän ominaisuudet ennen kuin lähtee päästelemään urku auki. Kovin kosteissa kisoissa hyvä vaihtoehto voisi olla esimerkiksi nasturi Inov 8 Oroc 280. Sen minkä painavammassa kengässä ja nastojenropinaärsytyksessä häviää, voittaa varmasti kaatumisten vähenemisenä ja rennompana etenemisenä.
Anun ekat X-Talonit tiensä päässä, pitkään ne kesti.
Inov8 Trailroc 235:
Äärimmäisen mukava polkujuoksukenkä "helpohkoon" maastoon - ei paras valinta vaikkapa Nuuksion kaltaiseen pusikkojuoksuun, koska pohjat ovat ohuet ja pehmeät. X-talonien tapaan, juuri mitään pitoa ei liukkaissa olosuhteissa ole. (Siitäkin huolimatta näillä on selviydytty jopa 2015 ötillöstä.) 235:t toimivat uinnissakin aika kivasti, joskin toppaukset imevät aavistuksen vettä. Kenkien rei'ittäminen ei kuitenkana ole ollut tarpeen, koska vesi poistuu niistä lähes välittömästi! Ei siis juuri litise.
Inov8 Trailroc 150:
Kyseessä on siis edellisestä kengästä kevyempi malli. Nämä tuli hankittua ajatuksella, että ne kenties imisivät vähemmän vettä uidessa. Ja sehän toki pitää paikkansa - näihin EI tunnu imeytyvän millilitraakaan vettä. Ongelmat ovat osin samat edellisen kengän kanssa. Haastavassa maastossa pohja on aivan liian ohut ja pehmeä. Tosin 150:ssä pohja on vielä niin paljon 235:ia ohuempi, että ongelmia saattaa tulla pitkässä juoksussa jo ihan mukavallakin alustalla. Kannattaa ehkä kokeilla, jos on tottunut juoksemaan esim. barefoot-kengillä, mutta sanoisin että useimmille jokin vähän "raskaampi" kenkä sopii paremmin.
Uusi kenkätuttavuus jonka suhteen odotukset olivat melko korkealla. Porkkala Swimrunissa tossu pääsi ensimmäisen kerran ihan tositoimiin ja täytyy sanoa että todella pätevä oli. Pito märillä rantakallioilla oli luokkaa super. (Pois lukien leväiset rantakalliot, joilla ei pidä juuri mikään.) Ei tarvinnut juuri jännittää että jokohan seuraavalla askelella saa nuohota pitkin maata. Reitti oli hyvin vaihtelevaa ja Iroc toimi koko matkan moitteetta. Pitkospuuta tai muuten liukasta juurakkoa ei tosin tainnut olla reitillä. Aikaisemmin kenkää testatessa siihen tuntui jäävän hieman liikaa vettä omaan makuun. Tässä ja muissa kengissä huomioitavaa on, että ensimmäisillä uintikerroilla kenkien kangasmateriaalit tuppaavat pitämään veden kengän sisäpuolella. Ajan myötä tämä ominaisuus on aina "parantunut", eli vesi poistunut nopeammin. Tosiasiallinen tarkoitus taitaa olla kuitenkin se, ettei kenkä päästäisi turhaa vettä sisäänsä. Näiden kanssa siis on tehty reijät pohjaan kisaa varten. Homma kyllä toimi erinomaisesti veden poistumisen kannalta. Siltä kannalta homma ei toiminut, että rei'istä yritti muutaamaan otteeseen työntyä vierasesine jalkapohjaan. Sittemmin reijät on pistetty umpeen jonkin superliiman avulla ja Irocit ovat palvelleet erinomaisesti polkujuoksu ja suunnistushommissa.
Sellaiset ovat meidän swimrunkenkäkokemukset tähän mennessä.
Kerro meille, millä kengällä itse olet swimrunia harrastanut ja onko homma toiminut. Kerro!
Nyt on se aika vuodesta kun vedetään vähän happea ja suunnitellaan tulevan kauden miettimisen aloittamista. Vaikka päässä pyörii jo että mitä kaikkea kivaa sitä tulevalle vuodelle keksisi, niin nyt koitetaan vielä hetki pysyä neopreeneissämme ja antaa niin keholle kuin mielelle aikaa relata.
Solvalla Swimrun päätti meidän kisakauden 2015. Toki Anulla jatkuu vielä suunnistustouhuissa, mutta virallisesti kausi kyllä on nyt taputeltu. Anu otti Solvallan kisan jälkeen pakollisen viikon liikuntakiellon luomenpoiston merkeissä ja täytyy sanoa, että jo kahden päivän päästä alkoi tuntumaan siltä, että voisi aloitella uutta treenikautta.
JJ taas vannoi jo Solvallan kisareitillä, että tästä alkaisi x-pituinen treenitauko (hyvin tietoisena siitä, etteivät nämä treeni/kisatauot ole ennenkään pitäneet). No tässä pian viikon "taukoa" pitäneenä (koiran kanssa patikointiahan ei lasketa treeniksi) alkaa jo jopa uimahallit houkutella - ja niitähän on vältelty kuin järvessä lumpeenlehtiä koko kesän!
Ennen starttia
Solvalla Swimrunissa olisi ollut tyrkyllä paikka ensi vuoden Ö till Öön ja vähän elättelimme toiveita että kukaan ei olisi huomannut kisan olemassaoloa. No olivat kuitenkin ja meidän oli tyytyminen viidenteen sijaan. Matkaa kertyi 32km juosten ja 5,8km uiden. Aikaa meillä meni 6:10. Naisten voittajapari rykäisi reitin aikaan 5:23, sekasarja 5:21 ja miehet jäätävään 4:31. Ensi vuodelle tavoitetta.
(c) Pia Ahti
Anu oli huomaamattaan investoinut erikoissuuriin lättäreihin. Muutaman testiuinnin perusteella vauhdit tulisivat paranemaan infernaalisesti mikäli vasen olkapää kestäisi kyydissä. Taktiikkamme ennen kisaa oli vetää uinnit vuorovedoin, jolloin takana tuleva saisi aina hyvän peesin ja pääsisi lepäämään. No infernaaliset jättilättärit vesittivät tämän taktiikan heti alkuunsa. Lättäreissä on voimaa. Homma meni kuin Engadinin uinneissa, mutta tällä kertaa JJ tuli Anun peesissä. Tai yritti. Peesihommia ei oltu treenailtu sitten yhtään tuloksena ihan katastrofaalisen huonoja peesiuintiyrityksiä. Vasta viimeisen uinnin aikana saimme juonesta kiinni ja molemmat osasivat uinda suunnilleen suoraan ja sopivia vauhteja. No on siihenkin hyvä tietysti päättää kausi: onnistumiseen viimeisessä uinnissa.
Siinä se nyt korjaa lakkiansa... diiva ;) (c) Pia Ahti
Juoksu Solvallan kisassa on ihan omaa luokkaansa. Ruutia täytyy löytyä. Maasto on muodoltaan vaativaa (nousuja ja laskuja tulee paljon) eikä polut anna yhtään tasoitusta (juurakkoa ja muuta tavaraa on paljon). Sateiden jäljiltä reitti oli osittain kohtalaisen märkää ja kaikki puutavara oli liukasta. Suunnistajana Anu oli luonnollisesti vahvoilla tämän tyyppisessä maastossa, mutta JJ:n vähäinen polkujuoksukokemus tuli tässä armotta esille - jännitti ja pidemmän päälle jalkojen nostelu hapotti.
Ois tääkin voinut vähän oikasta lasejaan kuvaa varten. (c) Pia Ahti
Liukkaudesta ja juurakkoisuudesta huolimatta suuremmilta vahingoilta onneksi vältyttiin. Vaikka Anu kyllä esitteli entisenä judokana ukemeita pariin otteeseen. Ensin kalliota pitkin kauniisti kyljellään ja sitten muutaman askelen jälkeen liukastumalla pitkospuilla. Onneksi neopreeni on pehmeää. Kisan jälkeen hiertymiä oli taas jonkin verran siellä täällä. Enimmäkseen siellä. Ja seuraavana aamuna tulikin jokunen fläsäri viime vuoden ötillöstä, jossa täytyi kokonaisvaltaisesti irroitella hiertymät vaatteista ennen sängystä nousemista. Huomattavasti paljon vähemmällä selvittiin kyllä tällä kertaa.
Meillä on myös mystinen taito onnistua välttelemään valokuvaajia (vai toisinpäin?) jokaisessa osallistumassamme swimrunkisassa. Iso kiitos siis Pia Ahdille, joka ilmeisesti ainoana kuvaajana nappasi meistäkin kuvat. Mutta, jos juuri sinä sattumoisin olet tai tulet joskus ikuistamaan meidät, ilmianna itsesi! Koska pics or it didn't happen. Ja koska muuten joudutte kattomaan tämmöisiä:
Bloggerin luonnoskansiosta löytyy keskeneräinen kirjoitus nimeltä "Palautumisraportti". Tarkoituksena oli kirjoittaa Engadinin jälkeisestä elämästä, mutta palautuminen ei selkeästi ollut lähtenyt ainakaan pään osalta käyntiin, koska kirjoitus on edelleen otsikon tasolla. Nyt reilusti yli kuukausi kisan jälkeen on myös aivotoiminta saatu siihen jamaan, että jotain tekstiäkin saa aikaiseksi.
Engadinin jälkeenhän olo oli erityisesti Anulla aivan p***a. Ei tosiaan voi suositella siihen olotilaan hakeutumista. Jälkiviisaana olisi ehkä jopa voinut hakeutua suoraan tipan päähän, mutta onneksi olo alkoi helpottaa huomattavasti jo seuraavana pävänä. Palautuminen tuntui muutenkin saman tyyppiseltä kuin Ötillöstä vuosi takaperin. Mitään jäätäviä fyysisiä tuntemuksia ei tullut kropalle. mutta pään palautuminen otti kyllä oman aikansa. Treenimoodiin palaamista ei helpottanut se, että pian huomasimme Ötillön kisasivuilla Engadinpaikkojen meneen. Eli meitä paremmin sijoittuneet joukkueet olivat vastaanottaneet paikkansa MM-kisoista. Tässä vaiheessa harmitus ei ollut kovin kovalla tasolla koska asiaan oli jo kerennyt varautua.
JJ:llä elämään Engadinin jälkeen kuului muutamat triathlonit. Järjestyksessä HelTri Cupin Rykäsy, Kuopio Triathlon ja Tahko. Kisoista jäi käteen mm. sprinttimatkan enkka sekä Tahkon puolikkaalla kisapäivän kruunasi puolimaran ennätys. Ei huonommin triathlonia harjoittelematta.
Anu kävi korkkaamassa ensimmäistä kertaa järjestetyn Porkkala Swimrunin. Kisassa on mahdollisuus valita n. 30km tai 13km reitti. Sää oli mahtava ja olosuhteet niin huikeat, että täältä jos jostain kannattaa ensi kesänä hakea swimrunsulka hattuun. Lainassa oli JJ:n jättilättärit ja kyllä kulki. Lättärikaupan kautta kotiin.
How relaxing
Anu kävi myös vähän Skotlannin puolella kannustamassa suunnistuksen MM-kisoissa ja hapottamassa reisiä vaeltelun merkeissä. Ja olihan se koettava, Loch Nessissä uinti. Meni kyllä kertaheitolla vähintään top 3 jännittävimmät uinnit kategoriaan.
Eräänä päivänä kolme viikkoa ennen Ötillöä sähköpostiin tupsahti viesti, jota olisi toivottu jo kuukausi sitten. Kisajärjestäjä Mats siellä ilmoitti, että yksi joukkueista olikin luopunut paikastaan ja me saisimme paikan Engadin-näytön perusteella. Viesti jonka niin olisi halunnut lukea Sveitsin kisan jälkeen ei enää herättänyt mitään tunteita. Kolme viikkoa. Se tuntui todella lyhyeltä ajalta. Valmistautuminen oli ollut kaikkea muuta kuin optimaalista 75km kisaa ajatellen. Lyhyen keskinäisen viestittelyn jälkeen päätös oli yksimielinen mutta haikea. Kisabudjettia ei enää ole ( jos ikinä olikaan), kisa tulee liian nopeasti ja ajatukset ovat jo jossain muualla. Muutaman mielipiteenmuutoksen siivittämänä lopulta laitoimme paluupostissa surullisen ilmoituksen päätöksestä olla ottamatta paikkaa vastaan. Haluamme vielä selventää, että vaikka Ötillö on ollut kauden päätavoitteemme ja siitä varmasti olisimme suoriutuneet tänäkin vuonna läpi (olosuhteet huomioiden tottakai), emme halua lähteä noin isoon ja kalliiseen projektiin enää ihan turisteiksi. Tuon luokan kisaan haluaa varmistaa paikkansa ajoissa, jotta kisassa saa itsestään kaiken mahdollisen irti. Kompensaatioksi laitoimme nimemme Solvalla Swimruniin jossa myös on jaossa yksi paikka per sarja Ötillöön 2016. Naisten sarjan joukkueita katsellessa ei kyllä voi sanoa paikan saantia itsestäänselvyydeksi. Kisaan on ilmoittautuneet esimerkiksi viime vuoden suvereenit voittajat, Parviaisen supersiskot, joilta odotamme saavamme huolella turpaan. Listalta löytyy myös jo kolme ruotsalaisjoukkuettakin, joihin on aina syytä suhtautua pelonsekaisesti.
Ainiin. Löysimme itsemme sitten Juoksijan kannesta! Aika hurjaa. Käytiin ennen Engadinia haastateltavina ja ottamassa kuvat Munkkiniemen rannassa. Niin siistiä! Toivottavasti mahdollisimman moni löytää lehden käteensä ja innostuu kokeilemaan lajia! Siellä on kuusi sivua tavaraa ja aika mageet kuvat! Tilaajille ilmestynyt kotiovelle ja kauppoihin ens viikolla.
Eli eipä siinä sitten muuta kuin treeniä kehiin. Seuraava etappi siis 19.9. Solvallassa.
Saimme paikan tämän vuoden Engadin Swimruniin palkintona edellisen vuoden kolmannesta sijasta. Vuosi sitten kisan jälkeen suhtautumisemme tähän kyseiseen kilpailuun oli vähintäänkin ristiriitainen. Päällimmäisenä mielessä oli reitin jäätävät uinnit ja se, ettei reitiltä selvinnyt maaliin kuin 54% kilpailijoista. Muistikuvat reitin varrelta olivat todella hämäriä. Tiedettiin kyllä kuvien perusteella, että maisemat ainakin olivat hyvät. Edellinen kisaraporttikin huokuu kaikessa lyhyydessään ja niukkuudessaan halua unohtaa kyseinen tapahtuma ja olla onnellinen että olemme selvineet maaliin. Vuoden aikana on tapahtunut kuitenkin niin muistojen kultaamista, mäkitreeniä kuin kylmässä karaistumista, ja näin ollen huomasimme eräänä keskiviikkoaamuna istuvamme lentokoneessa nokka kohti Sveitsiä ja Engadin Swimrunia. Viime vuoden suoritus oli enää vain omituinen unenkaltainen muisto ja oltiin jo molemmat alettu vähän epäillä, oliko sitä oikeasti koskaan tapahtunut - selvittiinkö me oikeasti siitä?
Kolme päivää ennen kisaa karautimme #sealwagon2:lla St Moritzin Youth Hostellin pihaan. Ensimmäiset sykkeenkohotukset koettiin matkalla, kun sealwagon täräytti näkyviin "Motorstörung, bitte service"-ilmoituksen. Kokeneina automekaanikkoina totesimme tämänlaisen väärän hälytyksen olevan Fordin tyyppivika ja jatkoimme matkaa. (Paluumatkalle sentään saatiin vähemmän verenpainetta nostattava malli.) Perillä otimme huoneen haltuun perinteisen matkalaukkujen räjähdyksen merkeissä. Vähän kävi myöhemmin ilmaantuneita huonekavereita sääliksi...
Ennen kisaa kävimme muutamaan kertaan ottamassa tuntumaa kisareittiin. Ensimmäisenä päivänä juosten ja seuraavana swimrunhengessä. Ihan jopa juostiin kisan "loppulenkki", joka viime vuonna taisi mennä enimmäkseen kävellessä. Todettiin, että se on itseasiassa melko "helppo", siis jos ei ota huomioon edeltävää 40 km:a. Keli oli lämmin, joten juostessa sai hyvän lämmön päälle ennen ensimmäistä uintitestiä. Kamojen kanssa oli helkkarinmoista säätämistä, mutta lopulta kaikki löysi paikalleen ja oli aika ottaa yhteen taas hyisen vuoristoveden kanssa. Yksi varvas, toinen varvas, jalkapohja, sääri, napa, koko ihminen, mitä ihmettä? Täällähän pystyy uimaan! Mieliala koheni huomattavasti näiden muutamien treenien ansiosta. Ehkä me taas selvitään tästä.
Ei jännitä
Kisa-aamuna 11.7. oli melko levollinen meno vaikka kisajännitys olikin vähän lyhentänyt yöunia. Tankkaukset oli hoidettu jo aikaisemmin, joten enää ei mitään mättöaamupalaa vedetty. Parempi ettei kuljeta turhaa tavaraa mahassa ja joudu tekemään heti ensimmäiseen mäkeen vessakäyntiä. Bussikyydissä kisapaikalle alkoi tulla vähän kisajänskätys. Ympärillä oli taas aivan käsittämättömän kovan näköisiä joukkueita, mutta viime vuodesta viisastuneena emme antaneet enää niin paljon arvoa kanssakilpailijoiden ulkonäölle. Tähän kisaan liittyy niin paljon tekijöitä, ettei kovinkaan kunto takaa maaliinpääsyä. Puheista päätelleen joukossa oli myös paljon ensikertalaisia, joilla ei ollut mitään käsitystä mihin olivat lähteneet - niin kuin me viime vuonna. Vähän kävi sääliksi (mutta vaan ihan vähän).
Startti (c) Jakob Edholm
Lähtöpaikalla vielä jännäpissat, varusteiden tarkistus ja läjään muiden kanssa odottamaan lähtölaukausta. Edessä olisi 47km juoksua ja 5,8km uintia höystettynä 1450 nousumetrillä. Tällä kertaa kuulimme ihan oikeasti kun pamahti. Massa vyöryi hitaasti mutta varmasti liikkeelle. Alkuun juoksuvauhti tuntuu kohtalaisen hyvältä, mutta todellisuudessa pitäisi painaa vieläkin kovempaa ettei jää ensimmäisen mäen ruuhkiin niinkuin me jäimme taas tälläkin kertaa. Ja se mäki... Tiukkaa nousua noin 30 minuuttia, nopeita ohituksia puskan puolelta, possujunaa pää edellä menevän takamuksessa. Tällä kertaa lämpötila oli korkeammalla jo heti aamusta, eikä ensimmäisiä hikipisaroita tarvinnut kauaa odotella. Anu oli ilmeisesti kasvattanut pohjelihaksiaan sellaisella tahdilla, että kompressiosukat tahtoivat heti alkaa puristamaan liikaa. Ei muuta kuin sukat alas ja pohjesärky loppui siihen. Kaikkea muuta sitten särkikin. Mäki on loputon. Kun katsoo ylös, näkee ihmisvanan mutkittelevan kohti taivasta. Ei auta kuin hörppiä vettä ja pistää jalkaa toisen eteen. Tieto siitä, ettei reitillä enää ole toista yhtä pitkää yhtenäistä nousua, auttoi jaksamaan - pidettiin tahti kovana ja sykkeet korkealla, myöhemmin ehtii vähän palautua. Oltiin tehty todella tujut energiajuomat mukaan ja ihmeteltiin että miten porukka on uskaltanut lähteä kisaan ilman omaa energiaa. Jopa ensikertalaiset. Hulluja. Ihan oikeasti. Todettiin myöhemmin, että meidän kisa olisi varmaan tyssännyt ekaan nousuun ilman lisäenergiaa. Saimme taas ohitella joukkueita lähes koko nousun ajan ja ensi kerralle (mikäli sellainen tulee) on lähtöpaikkaa haettava edelleen rohkeammin edestä. Sillä voisi säästyä alusta minuutti tai pari.
Ensimmäinen mäki antoi kyllä hyvän käsityksen kisan brutaalista hengestä. Tänään se tosiaan olisi no brain, no gain - hyvänkin suorituksen voisi helposti pilata liian vähällä nesteytyksellä, ylikuumenemisella tai energiavajeella. Toisaalta muistettiin viime vuoden niukasti alitettu cut off ja haluttiin pitää tahtia yllä. Reidet huutaen siis möngersimme huipulle ja muutaman syvän hengityksen jälkeen oli aika ryhtyä juoksemaan. Juoksu tuntui lähes palauttelulta edeltäneen kapuamisen jäljiltä. Loppumatka ennen ensimmäistä uintia oli laskuvoittoista ja loppua kohden kohtalaisen jyrkkää ja haastavaa kinttupolkua. Vauhdissa märkkärit kiinni ja välineet paikoilleen. Jenni-Julia oli investoinut jättilättäreihin ja jo aikaisemmissa treeneissä todettiin että JJ tulee vetämään uintia kovempaa. Järjestys siis JJ edellä ja Anu tiiviisti peesissä. Nousun aikana kuumenneen kropan kastaminen viileään (joku varmaan sanoisi, että kylmään) veteen tuntui taivaalliselta ja ensimmäinen uinti menikin huomattavasti sujuvammin kuin vuosi sitten. Emme olleet yhtään niin pökerryksissä kuin viimeksi tämän 2600 metrissä suoritettavan uinnin jälkeen ja voitiin jatkaa juoksua lähes välittömästi vedestä nousun jälkeen. Uinnista samantien märkkäri alas, jottei kroppa kuumene. Vettä ja geeliä naamaan, koko ajan vettä ja geeliä naamaan. Energiaa ei varmasti voi tankata liikaa tällä reitillä ja näissä keleissä.
Toisen uinnin aikana koimme ehkä yhden kisan hienoimmista hetkistä, kun teimme mahdollisesti swimrun-uramme ensimmäisen uintiohituksen! Hetkeksi aika pystähtyi ja korvissa alkoi soida Starwars - tunnari. Jumankauta. Me mennään ohi. Muistetaan tää ehkä aina. Olisi tehnyt mieli hihkua ääneen, mutta naama vedessä se on vähän vaikeaa. Ehkä vähän kiljuttiin veteen.
Rantautumisen jälkeen pääsimme etenemään noin kilometrin, kun JJ huomasi että jotain puuttuu. Uinnin rantautumisen yhteydessä narussa kiinni ollut Garmin oli ottanut ja jättänyt. Onneksi me emme kuulu siihen urheilijakastiin, joiden urheilusuoritus jännästi mitätöityy, jos kelloon ei jää faktoja. Jääköön siis Garmin ottamaan lepoa sinne minne jäikään ja matka jatkukoon. (Huolestuneille tiedoksi, että Garmin löytyi kisan jälkeen juuri sieltä minne oli pudonnutkin. Oli hengissä ja voimissa.)
Reitti oli suurimmaksi osaksi tuttua kauraa: samat nousut, samat lehmät, samat lehmän kakat. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut. Ensimmäinen uintiohituksemme ei nimittäin jäänyt vimeiseksi! Molemmat koimme jopa pienimuotoisen järkytyksen kun huomasimme ohittavamme lisää joukkueita uintien aikana. Oli lähellä ettei jämähdetty järkytyksestä paikalleen kun taas yksi vieressä uiva miesten joukkue veto vedolta jää jälkeen. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Mennäänkö me väärään suuntaan?
Reitiltä löytyi perinteisesti myös lehmää joka lähtöön. Puolen välin paikkeilla lehmäinvaasio oli jämähtänyt keskelle reittiä tukkien portin pois aitauksesta. Kokeneina lehmäkuiskaajina saimme lauman jakautumaan kahtia ja raivasimme tiemme portille.
Viimeinen juoksupätkä ennen ensimmäistä cut offia sisälsi viimevuotiseen tapaan JJ:n suosikkinousun. Ilmeestä päätellen kyseisen mäen olisi voinut räjäyttää kaivostoiminnan tieltä saman tien (Anun huomautus). Mäet on kuitenkin tehty ylitettäviksi ja niin vaan tämänkin jälkeen koitti alamäki ja ensimmäinen cut off, jonne saavuimme hyvissä ajoin. Tällä kertaa pidettiin hieman perusteellisempi tankkaustauko ennen reitin pisintä uintia. Viime vuonna tämä oli se "kuoleman uinti", jonka jälkeen isot miehet itkivät ja Pink Seals painoi menemään (ja ehkä myös vähän itki). Ei se vesi ihan linnunmaidolta enää tuntunut, mutta luoja miten virkistävää hellepäivänä. Uinti tuntui parhaimpina hetkinä jopa niin nautinnolliselta, että happea ottaessa pystyi nopeasti vilkaisemaan maisemiakin.
Tarkkaa kisalämpötilaa ei varmaan ole tiedossa, mutta jossain kolmenkympin hujakoilla liikuttiin. Lisää siihen vielä märkäpuku, niin pelkkä ajatuskin lämmittää. 1400m uinti tuntui menevän hetkessä ja kohta meiltä jo kyseltiin toisessa päässä että onko kaikki hyvin? voitteko jatkaa matkaa? Tässä kohtaa varmaan aika viimeiseen asti valehdeltaisiin kaiken olevan kunnossa että matka saisi jatkua. Tällä kertaa tosin kaikki tuntui olevan aikalailla hyvin. Hetken. Anulla alkoi tehdä luultavasti kuumuudesta johtuen hieman pahaa näillä paikkeilla. Ja vaikka uinti sujui kohtuullisen mukavasti, aina välillä sai arpoa että tulisiko röyhtäys vai jotain kiinteämpää. Röyhtäilyn tasolla kuitenkin pysyttiin.
(c) Jakob Edholm
Pitkien uintien välissä olleen juoksun aikana Anulla alkoi tosissaan heittää nupista. Sellainen fiilis kuin aivot tulisivat muutaman askelen perässä. Ja jos Anulla heitti päästä, niin JJ:llä kiersi vatsa - välillä sieltä oli tosissaan tulossa sisällöt ylös, mutta jotenkin ihmeen kaupalla kaikki pysyi sisällä loppuun asti. Vauhti oli muutenkin hidastunut tässä vaiheessa, joten mitään kriittistä ongelmaa päät ja vatsat eivät periaatteessa aiheuttaneet. Energiaa tosin oli vaikeaa enää saada alas. Geelit alkoivat tökkimään huolella ja niiden kaivaminen juomarepusta tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Energiapisteeltä lisää vettä, energiajuomaa ja banaania. Täytyy pieni kritiikin sana antaa kisan energiatarjoilusta. Se oli lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna melko surkeaa. Juotavaa oli tarpeeksi ja erityisesti lämmin lihaliemi teki superhyvää loppumatkasta. Kuitenkaan luvattuja geelejä ei näkynyt missään, vaan tilalla oli jotain ihme tahmapötköjä, joita oli täysin mahdotonta tunkea kolmenkymmenen asteen helteessä, märkäpuvussa juostessa kurkusta alas. Loppumatkan energiasta pidettiin siis huoli lähinnä banaanin voimalla. Ja banaanin tankkausmahdollisuudet ovat rajalliset varsinkin kun tavoitteena olisi juosta. Kuitenkin viimevuotiseen verrattuna meidän energiansaanti oli erittäin mallikasta. Kaikki imeytyi lähes loppuun asti, eikä tarvittu yhtään puskareissua.
Viimeistään toiseksi viimeisen uinnin jälkeen molempien aivot tulivat jo pari metriä jäljessä. Olotila oli ihan absurdi. Tavallaan jalat olisivat voineet jaksaa paremminkin, mutta pää ei osannut enää tehdä yhteistyötä ja välillä oksetti. Ei varsinaisesti ollut paha olo, mutta oli kuitenkin, ei hapottanut, mutta hapotti. Vilkaisu kelloon kertoi, että mikäli vauhti pysyy yllä, olisi tulossa ihan kelpo loppuaika. Siitä saa kivasti motivaatiota pitää pää kasassa. Kahtena raatona raahauduimme kohti viimeistä energiapistettä. Juomareput oli vielä täytettävä loppulenkille ja banaania tungettava naamaan sen verran kuin kehtasi. Viimeisiä kilometrejä taivalsimme kahden miesjoukkueen kanssa toinen toisiamme ohitellen. Jälkeenpäin on tosi vaikeaa palata niihin fiiliksiin viimeisillä kilometreillä, mutta tuskaisia ne olivat, vaikka mihinkään ei varsinaisesti edes sattunut.
Huonolla tuurilla toinen meistä olisi varmaan voinut vielä pökertyä viimeisen 2 km aikana, mutta otettiin varman päälle ja edettiin rauhassa välillä juosten ja välillä kävellen. Maaliviiva läheni ja otimme vielä viimeiset juoksuaskelet. Porukkaa oli paikalla kannustamassa paljon enemmän kuin viimeksi ja se kyllä lämmitti. Tosin maaliin tultaessa taidettiin vaan keskittyä siihen että saadaan hyvä maalikuva. Maaliviivan ylitettyämme möngersimme varjoon istumaan ja erkanimme ruumiistamme. Siinä sitten istuskelimme tulosteltassa ja totesimme että kyllä, olemme kolmisenkymmentä senttiä kehojemme yläpuolella Onko tämä nyt se runners high? Oli tai ei, emme suosittele hakeutumaan tähän tilaan. Tuntemattoman ajan keräilimme itseämme ja möngersimme pesupaikalle. Josta möngersimme syömään kohtalaisen huonolla menestyksellä. Hyvät buffat varmaan oli mutta Anu sai syötyä salaatinlehteä ja makkaran, eikä JJ:kään mitään kovin suurta nautintoa ruoasta repinyt. Jenni-Julia palasi kehoonsa hieman aikaisemmin, mutta Anu etsi itseään vielä pitkälle yöhön. Yöllä tuli myös todistettua viiden antaumuksellisen vessakäynnin (ykköshätä) myötä se, että ihmiskehossa on paljon vettä. Muutamien kuolemanajatusten ja kuorsaavan naapurin avulla katkonaisten yöunien jälkeen alkoi kuitenkin elämä voittaa ja korjasimme tilannetta käymällä aamupalalla kahteen otteeseen.
Aamupala nro. 1
Lopputulema: aikaa kului 8.32.10, sijoitus naisten sarjassa 5/8 ja kokonaiskisassa 54/102. Parannusta viime vuoden aikaan tuli huimat 1h 10min.
54. sija on todellakin kova juttu kisassa mies- ja sekajoukkueiden kanssa. Huomion arvoista on sekin, että iso osa kisaan ilmoittautuneista joukkeista ei uskaltanut startata olleenkaan ja vielä suurempi ei päässyt maaliin asti. Naisjoukkeita oli ilmoittautunut 20, joista 14 starttasi ja 8 tuli maaliin asti.
Loppuverryttelyistä huolehdimme kaksi päivää kisan jälkeen kevyen palauttavan vaelluksen tiimoilla vuorilla: 34km, 7h ja yli 1000m nousua. Loppusaldona lihakset olivat enemmän jumissa kuin kisan jälkeen... Mutta ainakin saimme nauttia huikeista alppimaisemista ja pääsimme tutustumaan läheisesti murmeleihin. Melkein vahingossa pyydystettiin yksi, joka oli juosta suoraan syliin.
Ja näin käy kun laskee sukat alas heti ensimmäisellä kilometrillä.
Epilogi
Engadin swimrun on kenties kaikkein brutaalein ja raain kisa, mihin olemme koskaan osallistuneet (kyllä, mahdollisesti jopa kovempi kuin Ö till ö). 53 km vuoristoreitistä selviytyminen vaatii paitsi kovaa kuntoa ja rajattomasti sisua, myös lukemattomia muita tietoja/taitoja/kykyjä, kuten nesteen ja energian tankkaus suorituksen aikana, oman kehon tuntemus pitkässä suorituksessa, kylmän ja kuuman sieto, tasapaino, ketteryys... Monet swimruniin liittyvät taidot ovat sellaisia ettei niitä opi kuin kokemuksen kautta. Voidaankin todeta, että aikaisemmista kokemuksista oli tällä kertaa todella hyötyä - viime vuoden virheistä oli otettu opiksi. Tuurilla on kiistatta myös osuutensa ja homma voi hyvästäkin valmistautumisesta huolimatta mennä täysin perseelleen. Emme siis voi olla kuin erittäin tyytyväisiä ja ylpeitä suorituksestamme, joka jälleen ylitti omatkin odotuksemme.
Engadin ei siis tällä kertaa nöyryyttänyt meitä, vaan päinvastoin palasimme takaisin kotiin mukanamme entistäkin suurempi määrä itseluottamusta ja motivaatiota. Halu MM-kisoihin olisi kova, mutta paikan saaminen riippuu nyt täysin meitä paremmin sijoittuneista joukkeista. Taso todellakin on koventunut eikä paikka irtoa kenellekään ilmaiseksi. Riippumatta siitä miten Ö till ö:n kassa nyt käy, matka swimrunin parissa jatkuu taas uudella innolla.
